27 eli kuolema tekee taiteilijan

Alexandra Salminen
2010
311 s./Teos


Kirjan sankaritar Angie pakenee yleisahdistusta Suomeen ja päätyy asuttamaan erästä maalaistalon saunarakennusta. Hän yrittää saada kasaan materiaalia, jolla pääsisi liittymään 27-klubiin. Tarkoituksena olisi tuottaa maailmanmaineeseen pääsevä kirjallinen teos ja keksiä siihen päälle vielä mielenkiintoinen tapa kuolla. Ja näin legenda olisi syntynyt! Kaikki tämä on saatava tehdyksi ennen kuin Angie täyttää 28 vuotta. Keski-iän saapuessa kaikki ponnisteluthan ovat turhia, koska elämä on yhtä alamäkeä siitä eteenpäin. Lukija saa siis kirjan ajan seurata Angien lähinnä haparoivia yrityksiä kirjoittelun saralla. Ja kai siinä samalla kuvaillaan vähän itsensä etsimistäkin.

Kirjassa tarinaa eteenpäin vievät keskivertoa persoonallisemmat kertojaäänet. Kertojina toimivat Angien lisäksi auto, lelupossu ja kissa. Varsinkin lelupossu on ajanut lukijoita hermoromahduksen partaalle, mutta itse katsoin juuri ennen kirjan aloittamista Toy Story 3:n, joten satuin olemaan ymmärtäväisellä tuulella. Minusta kuitenkin pelkästään kissalla oli selkeä merkitys kertojana: se näki ihmisten vetämien roolien taakse ja toi näin ollen uuden ja tarpeellisen näkökulman lukijalle. Autokohdat olivat raivostuttavia. Tässä kirjassa nimittäin jokainen ratinkääntö, vilkun päälle laitto ja vaihteiden vaihto kerrotaan. Auton sijasta olisin siis toivonut vaikka kahvinkeitintä, joka laitetaan päälle, kahvi valuu, kahvi on valmista ja that's it. Muun ajan olisi saanut keskittyä keittiössä tapahtuvaan sananvaihtoon. No, aina ei voi voittaa. Onneksi kirja muodostuu lyhyistä kappaleista, jotka ovat yleensä noin neljän sivun mittaisia. Ei yhtä kertojaääntä pidempään jaksaisikaan.

Kirja sisältää myös Angien kirjoitusyritelmiä, joita tämä lähettelee ystävilleen ja jotka sitten lähettävät vielä palautetta lukemastaan. Koin häiritseväksi sen, etten ikinä tiennyt kuinka paljon Angien jutuista oli totta. Esimerkiksi Tuhmat siskot -tarina oli saanut inspiraationsa Angien ja maalaistalon emännän villistä juhlaillasta. Tarinassa he mm. harrastivat seksiä baarissa, mutta mitä tapahtui oikeasti? Joku selvästi nolotti heitä seuraavana päivänä, mutta mikä? Tämä kikkailu tietenkin on osa kirjaa, mutta häiritsevää se silti on. Tai pitäisikö sanoa kutkuttavan häiritsevää, positiivinen asiahan se kuitenkin on. Huumori minulta sitten menikin taas ohi. Ollaan itseironisia ja kirjoitetaan kirja itsestä kirjoittamassa kirjaa. Heh heh. Ja naureskellaan suomalaisille tavoille ja maalaisjunteille. Heh heh. Mutta kun ei naurata. Taaskaan:)

Olin kuullut lähinnä yrmeää palautetta kirjasta, ennen kuin tartuin siihen itse. Suuria ennakko-odotuksia ei siis ehtinyt syntyä. Ehkä siksi en myöskään pettynyt niin kovasti. Kirja eteni aika tahmeasti eikä ollut kovin mukaansa tempaava. Tarina itsessään ei ehkä ollut kovin pitkäveteinen eli asiat kyllä eteni ja mielenkiintokin heräsi välillä. Mutta. Minä haluan kirjalta enemmän! Tuntuu, ettei tarina antanut minulle mitään. Paitsi sen statuksen, että olenpas lukenut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon voittajakirjan. No, en varmaankaan tehnyt kirjalle oikeutta lukemalla sitä iltaisin vain noin 1/2 tuntia kerrallaan. Hyvä flow jäi syntymättä. Tosin ei se pidempiaikainen keskittyminenkään lukukokemusta olisi sen suuremmin parantanut, uskon ma. 

Ovatko muut harkinneet lukevansa kirjan? Tai peräti lukeneet jo?

P.S. Vielä kun jaksaisi sen Karkkipäivän lukea ennen joulua.