Matkalla kotiin

Julie Kibler
2013 suom. 2013
500 s./Gummerus

Jos en täysin väärin muista, Kiblerin esikoisteos taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja kevään uutuuksien joukosta. En voi todellakaan sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta jotain hyvääkin tarinassa oli oltava, koska jaksoin lopulta lukea sen loppuun asti. Toivon tulevilta lukukokemuksilta kuitenkin enemmän elämyksiä kuin mitä Matkalla kotiin tarjosi.

Tarinassa tutustutaan kahteen naiseen, joiden välille syntyy luja side iästä, perhetaustasta ja ihonväristä huolimatta. Kun yhdeksänkymppinen Isabelle saa kutsun hautajaisiin, on selvää ettei kuskina voi toimia kukaan muu kuin nuori Dorrie, joka on toiminut Isabellen kampaajana jo vuosia. Maisemien vilistäessä ikkunoista vanha nainen saa vihdoin kerrottua menneisyydestään, joka ei ole jättänyt tätä rauhaan, vaikka vuosikymmeniä on kulunut Isabellen nuoruusvuosista. Kuusitoistavuotias Isabelle näet rakastui palavasti perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Valkoisten ja tummien kanssakäyminen oli tuolloin ankarasti kiellettyä ja vaarallistakin niin parisuhteen osapuolille kuin heidän läheisilleenkin. Saivatko Isabelle ja Robert toisensa vai oliko kohtalolla jotain muuta suunnitelmia heidän varalleen?

Olen silmäillyt silloin tällöin blogiarvosteluja kirjasta, joka on näköjään aiheuttanut monenmoisia reaktioita puolesta ja vastaan. Muutama bloggaaja on tykännyt tarinasta kovastikin, mutta sitten on ollut myös niitä, jotka ovat ärsyyntyneet nuoren Isabellen hieman epäuskottavaan typeryyteen ja pitäneet Isabellen tarinan kanssa vuorottelevaa Dorrien tarinaa päälleliimattuna ja vähän turhanpäiväisenäkin. Kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kastiin.

Seuraavaksi seuraa pienimuotoista tilitystä, jolloin juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Niin, se Isabellen lapsellinen käytös vakavien asioiden äärellä ei vain oikein mene läpi. Tumman ja valkoisen ihmisen parisuhde 1940-luvun Kentuckyssa on ollut niin vaarallinen, etten oikein ymmärrä miksi kirjassa päähenkilöt toimivat niin kuin toimivat. Kaupunki on täynnä vihaisia tummaihoisten vihaajia, Isabellellä on äkkipikaiset ja hurjistuneet veljet ja suhteen paljastuessa juuri tumman pojan perhe saisi pelätä henkensä edestä. Ja silti nuoripari karkaa vihille alaikäisenä?! Ihan niin kuin yhtä vuotta ei olisi voitu odottaa. Tai elää salasuhteessa vaikka kolmea vuotta niin, että elämässä huonommat kortit saanut osapuoli olisi voinut lukea itselleen kunnon ammatin ennen perheen perustamista. Minun rajani lukijana menee tässä: palavan rakkauden voin uskoa, mutta täysin hölmöä käytöstä en, kun kyse kuitenkin nimenomaan on älykkäistä nuorista ihmisistä.

Minulla ei myöskään ole mitään henkilökohtaista Dorrieta kohtaan, mutta miksi kirjailijat aina kuvittelevat, että yksi hyvä tarina ei riitä? Minulle olisi vallan mainiosti riittänyt tarinassa se, että toisen naisen on tarkoitus matkan aikana kertoa elämäntarinansa ja toisen kuunnella se. Ja pakko myöntää: Dorriekin on käyttäytyy aika hölmösti pitkin kirjaa: Oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta en voi vastata hänen soittopyyntöihinsä henkilökohtaisen kriisin takia, vaan annan hänen soittaa tunnista toiseen huolestuneena ja vastata vastan kahden päivän päästä. Mitä hemmettiä?! Ja oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta minun pitää hieman selvitellä poikani tulevaisuudennäkymiä, joihin voi liittyä perheenlisäys, joten päädyn pelkäämään ettei unelmieni mies voi odottaa kahta päivää, että saisin perhesotkut selvitettyä pois alta, mutta tietenkään en voi soittaa hänelle ja sanoa, että odotas pari päivää, nyt pukkaa vähän kriisiä, mutta palataan parin päivän päästä vaan tietenkin jätetään miehen soittopyynnöt huomioimatta. Mitä hemmettiä?! Siis kuka tällaisia henkilöhahmoja oikein kehittelee?:D

Nyt kun verenpaine on saatu koholle, on mukava muistella kirjan positiivisia puolia. Tarina ei juurikaan junnannut paikallaan ja teksti oli helppolukuista, joten oli suht koht kivutonta lukea kirja loppuun asti. Totta kai myös asetelma oli koukuttava, joten tarinan aloitettuaan totta kai kiinnostaa miten Isabellen ja Robertin lopulta käy. Vaikka loppua kohti ilmassa olikin ehkä jopa Kauniit ja rohkeat -tyylisiä ratkaisuja, unohdin Isabellen typerän käytöksen ja keskityin aistimaan, miltä tuntuisi, kun tärkeimmät unelmat elämässä jäisivät toteutumatta. Tuntuuko sydän raskaalta joka ikinen päivä, vai voisiko edes joskus nauttia elämän pienistä iloista tuntematta myös surua? Myönnän, että minua liikuttaa melkein aina Titanic-tyyppiset ratkaisut, joissa ihmissuhde, jonka olisi mahdollista tehdä molemmat osapuolet erittäin onnelliseksi, päättyy ennen kuin henkilöt ovat saaneet yhteiselämään edes kunnon mahdollisuuden. En juurikaan onnistunut kiintymään Isabelleen, mutta ajatus siitä, että hän ei saanut sitä mitä halusi, ja että liian myöhään kävi ilmi, että osa unelmasta olisikin ollut mahdollista saavuttaa, tekee surulliseksi.


So American (Kentucky)