Yömyrsky

Johan Theorin
2008 suom. 2009
431 s./Tammi

Helmikuussa talven ihanuus ja kamaluus tulevat korostumaan, sillä aion pyhittää kuukauden talviaiheisille kirjoille. Luvassa on ainakin muutama jännistystarina, joissa murhamysteerit selviävät lumimyrskyn myllertäessä nurkissa. Aion myös lukea erään talviklassikon, johon olen aina uskonut rakastuvani. Lastenkirjallisuuden parissa aion tutkia talvista luontoa, mutta myös kaunis talveen liittyvä kuvakirja olisi ihana lisä teemailuun. Aikuistenkin puolella on vaikka kuinka paljon näyttäviä kuvapainotteisia taidekirjoja, sellaisen kiikuttaisin myös mielelläni kotiin lähempää tarkastelua varten. Näiden lisäksi omastakin kokoelmasta löytyy muutamia talvisesti nimettyjä romaaneja, mutta saa nähdä miten paljon loppujen lopuksi on lukemiselle. Helmikuun aikana olisi nimittäin tarkoitus lukea Tummien perhosten koti, kuukauden "pakollinen" nuortenkirja sekä avaruusaiheinen kirja ennen kuin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste loppuu.

Teemakuukausi käynnistyi jännittävissä tunnelmissa Johan Theorinin Yömyrskyn parissa. Kirja sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin palkinnon 2009, ja kirja on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Uuteen kirjailijaan ei tällä kertaa tarvinnut tutustua yksin, vaan kimppaluin kirjan Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kanssa, joka on rakastanut Theorinin kirjoja jo vuosia. Oli todella mukavaa vaihtaa ajatuksia sitä mukaan, kun kirja eteni. Varsinkin jännityskirjoja lukiessa törmää usein ongelmaan, että haluaisi avata keskustelun aiheista, jotka ovat jääneet kaihertamaan mieltä, mutta ei viitsi ettei vain vahingossakaan spoilaa tapahtumia niiltä, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.

Olen lähiaikoina lukenut monta erinomaista jännitystarinaa, joissa on sulassa sovussa nykyaikaa ja vanhoja kummitustarinoita, pino likaisia sukusalaisuuksia ja koskettavia ihmiskohtaloita monessa sukupolvessa. Yömyrskyssä on kaikkia näitä minulle tärkeitä elementtejä, ja pidinkin siitä kovasti, vaikka loppuratkaisu ei ehkä niin kovin mieluinen ollutkaan. Pidän nykyään jo pakollisena pahana jännityskirjojen loppua, jossa petyn katkerasti olosuhteisiin, joissa lopputaistelut ja ylipäätänsä tarinan loppuun saattaminen tapahtuvat. Pidin tarinan alusta lähtien siitä, miten luonnollisesti yliluonnollinen oli punottu tarinaan mukaan. Kummittelun lisäksi pidin siitä, että tarinaa vei eteenpäin niin monta epäluotettavaa kertojaa. Vaikka lopussa aika moni asia avattiin lukijalle minusta liiallisuuksiinkin asti, oli hienoa, että näiden epäluotettavien henkilöiden tarinat jäivät askarruttamaan.

Tapahtumapaikkana on Öölanti, jonne nuori pariskunta lapsineen muuttaa kunnostamaan Åluddenin vanhaa kartanoa. Tukholma ja suurkaupungin kuluttava elämäntapa on taakse jäänyttä elämää, sen sijaan raikas meri-ilmasto ja uuden kodin lukuisat huoneet ja niihin liittyvät tarinat ilahduttavat muuttajia. Kunhan remontti on saatu kunnialla päätökseen, perheen on tarkoitus majoittaa matkustajiakin kartanon tiloihin. Rannalla myrskyjä uhmaamassa seisoo kaksi vanhaa majakkaa, joista toisessa palaa nykyisin valo vain silloin, kun joku tulee kuolemaan. Lukuisia muitakin tarinoita liittyy kartanon menneisyyteen, ja niitä ripotellaan lukijan iloksi pitkin kirjaa. Åludden on ehdottomasti tarinan päähenkilö, ja onkin ollut tärkeää, että kirjailija on onnistunut sen kuvailussa ja oikean tunnelman saavuttamisessa. Minäkin mielelläni vierailisin Åluddenin tapaisessa paikassa, kuuntelisin vanhoja tarinoita - ja luultavasti nukkuisin sen jälkeen paljon levottomammin kuin yksikään kirjan henkilöhahmoista;) Kiinteistöhaastetta varten on joka tapauksessa nyt lato pystyssä.

50 mieskirjailijoiden kirjaa
Kiinteistöhaaste