Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates
2008 suom. 2012
727 s./Otava

Joulunaika tuntuu vielä erityisemmältä, kun on onnistunut valitsemaan kirjapinosta juuri oikean kirjan joulun välipäiville. Säästelin koko pitkän syksyn Oatesin uutuutta, jonka sain hankittua kokoelmiini Tea with Anna Karenina -blogin arvonnasta voittamallani lahjakortilla. Odotin lukukokemusta keskimääräistä enemmän, koska tiesin tarinan mukailevan 1990-luvulla Yhdysvalloissa oikeasti tapahtunutta lapsimissin murhaa ja siitä syntyneitä spekulaatioita murhaajasta. Lööppien aikana oli melko pieni tyttö, ja muistan seuranneeni tapausta tarkasti kaikista mahdollisista lehdistä (ja jos penkoisin muistojeni laatikoita vanhemmillani, löytäisin tapauksesta säästämiäni artikkeleita ison pinon).

Sisareni, rakkaani on romaani, joka syntyy nuorena kuolleen luistelijalupauksen veljen kynästä tämän läpikäydessä kipeitä lapsuusmuistojaan. Skylerin kasvunvuodet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja lääketokkurassa vietettyjä hetkiä. Muistoihin on vaikea palata parikymppisenä miehenalkuna, kun siskon kuolemasta on kulunut jo vuosikymmen. Skyler oli alunperin mamin pikkumies, perheen esikoinen, jonka odotettiin tuovan menestyksen iloa ja ylpeyttä vanhemmilleen. Kun Skyler loukkaantui vakavasti jääden iäksi rammaksi, pettyneiden vanhempien piti kohdistaa kaikki toivo pikkuiseen kömpelöön pikkusiskoon Edna Louiseen. Kaikkien yllätykseksi herkästä tytöstä kuoriutui jäällä huippulahjakas taitoluistelija ja vihdoin mamikin oppi rakastamaan kummallista tytärtään. Menestystä lähdettiin tavoittelemaan tosissaan ja niin Edna Louisen elämä muuttui täysin, uutta etunimeä myöten. Pikku-Bliss oli kaunis kuin nukke, ihmisten rajattomasti ihailema tyttö, mutta amerikkalaisen unelmaperheen kotitalon seinien sisäpuolella tapahtui paljon asioita, joista muilla ei ollut tietoakaan. Lopulta kaikki päättyi siihen, kun Bliss löydettiin kuolleena kotitalonsa pannuhuoneesta. 


Oatesin romaani on minulle kaikkea sitä, mitä toivon hienon romaanin olevan. Tarina ja sen tapahtumat ovat monitulkintaisia, mitään ei ole pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi. Tunnelma on latautunut ja enteilee pahoja asioita tapahtuvaksi. Lukiessa on ahdistunut olo, kaikki on niin surullista, mutta silti toivoakin on. Pidin kirjasta valtavasti, varmasti osasyynä on tarinan taustalla olevat oikeat tapahtumat. Lukukokemukseeni kuului vahvasti spekuloiminen siitä, kuinka samankaltaiset kotiolot pienellä JonBennetillä aikoinaan oli, ja kuka hänet murhasi. Kirjailijan pitkät lauseet ja tajunnanvirtamainen kerrontatapa, jonka puitteissa varsinaisesta alkuperäisestä asiasta eksytään usein kauaskin, ovat tulleet tutuiksi jo aikaisemmista romaaneista. Aluksi Oatesin tyyliin kestää hetki tottua, mutta lopulta tarina aina vie mukanaan niin, ettei 700 sivua tunnu missään.

Joyce Carol Oates on kovaa vauhtia kipuamassa yhdeksi suosikeistani. Vuoden top-10 listalle Sisareni, rakkaani ei pääse, mutta paljastettakoon jo nyt, että Oatesin eräs toinen kirja on päässyt listalle. Ja tämäkin romaani olisi ollut sijalla 11. Osallistuin kirjalla So American -haasteeseen ja valloitin New Jerseyn.