Jää

Ulla-Lena Lundberg
2012 suom. 2012
366 s./Teos & Schildts & Söderströms
Karun kaunis kirkkosaari saa uudet asukkaat Petteristä, tämän vaimosta Monasta ja heidän tyttärestään Sannasta. Eristäytynyt ja vaivalloinen elämä saaressa ei suinkaan pelota nuorta pariskuntaa, vaan Petter on innoissaan uusista haasteista kun taas Mona on työntekoon tottunut maalaistalon tytär. Sillä aikaa kun vaimo huolehtii kodista ja pappilan eläimistä, pähkäilee aviomies tulevien kirkonmenojen parissa: Miten yhdistää Raamatun kertomukset ja saaristolaisten elämä niin, että kirkossakäynti alkaisi kiinnostaa saaristolaisia enemmän? Uusi elämä tuo mukanaan myös monia hyviä ystäviä, kun perhe tutustuu suntioon, lukkariin, paikalliseen kauppiaaseen ja luotojen venäläiseen tohtoriin. Elo saaristossa ei ole helppoa, mutta vaikka pakkaset kirjaimellisesti paukkuvat nurkissa, saa tuvan aina välillä täyteen hienoja ihmisiä, joiden kanssa on mukava kokoontua lämpimien juomien ääreen.

Muistelen muutamien blogikollegoiden sanoneen, että kirjan hienouden ymmärtää, kun kirjan on lukenut loppuun. *Kiivasta nyökyttelyä* Myönnän, että alku oli hankala, koin tarinan aluksi pitkäveteiseksi ja pelkäsin ettei tarina saisi missään vaiheessa tuulta alleen. Uskonnollinen aihekin pisti epäilyttämään. Lopulta kävi niin, että totuin ja tykästyin viipyilevään tarinaan enkä enää kaivannut juonivetoisuutta. Vaikka liiallisilta juonipaljastuksilta olin onnistunut välttymään, olin silti ymmärtänyt, että jotain menee saarella pahasti pieleen. Luulin monesti saavuttaneeni tuon käännekohdan, joka tulisi vaikuttamaan henkilöhahmojen loppuelämään, mutta tyrmistyin kun tuo hetki vihdoin saapui. Hetken aikaa Lundbergin luoma maailma tuntui liian epäreilulta.

Finlandia-palkinto puhuttaa aina, ja voinkin ilokseni todeta, että kaikista lukemistani 2000-luvulla palkituista kirjoista Jää on ehdottomasti suosikkini ja oikeastaan ainoa teos, joka toistaiseksi on osunut lukumakuni kanssa täysin yksiin. Pidin kirjailijan kikkailemattomasta kirjoitustyylistä, ja onkin aika mielenkiintoista miten pitkäksi lukukokemus ajallisesti venähti. Vaikka teksti ei ole vaikeaselkoista, ei kirjaa oikein osaa ahmaista kerralla. Niin tai näin, oli hienoa rauhoittua kirjan parissa pitkien ja hektisten työpäivien jälkeen, ja seurata miten luotolaiset elävät arkeaan luonnon armoilla. Huonoa omatuntoa saattoi syntyä siitä, että oma yöpöytä notkui herkkujen alla, kun taas kirjan henkilöhahmot joutuivat tekemään kovastikin työtä ruokansa eteen.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen.

P.S Te muut kirjan lukeneet, onko teillä lukukokemuksen jälkeen kuinka toiveikas tai epätoiveikas olo liittyen tarinan surulliseen käänteeseen? Minun täytyy myöntää, että en näe valoa tunnelin päässä.