Kultahattu

F. Scott Fitzgerald
1925 suom. 1974
220 s./Otava

Nyt olen minäkin lukenut tämän suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi kutsutun tarinan. Ja olen kuulkaas aika vaikuttunut. En nyt puhu ihan yhtä suurista tunteista kuin mitä esimerkiksi Ishiguron Pitkän päivän ilta herätti minussa, mutta kun ottaa huomioon, etten yleensä juuri klassikoista innostu, niin tässä tehdään jonkinlaista kirjallista historiaa! Alku ei suinkaan sujunut yhtä positiivisissa tunnelmissa, vaan kesti kauan ennen kuin tämä jazz-aikakauden romaani aukeni minulle. Tarinan piti vielä saavuttaa surullinen loppunsa, ennen kuin kirjan arvon todella ymmärsi.

Valtavassa kartanossaan New Yorkin kermaa harva se päivä viihdyttävä salaperäinen Gatspy on mielenkiintoinen hahmo, jonka vaikuttimista lukija pääsee selville sitä mukaan kun tarinan kertoja, vaatimaton herra Carraway tutustuu häneen. Gatspylla on ollut jo vuosia päämääränään hankkia valtava omaisuus, jotta tämä voisi voittaa takaisin Daisyn, nuoruudenrakkautensa, jota ei voinut aikanaan saada. Lahjomaton Carraway joutuu yllättäen tuhoontuomitun rakkaustarinan keskiöön, sillä hän sattuu olemaan sekä Gatspyn naapuri että Daisyn serkku.

Koin Fitzgeraldin kirjoitustyylin hieman hankalaksi, ja usein keskittyminen oli todella vaikeaa, vaikka yritinkin syvässä hiljaisuudessa tarinaa tankata. Kielellinen vaikeus - olen vaikeampaakin tekstiä lukenut, voisikohan sitä kutsua kielelliseksi tylsyydeksi? - väistyi onneksi, kun lopun traagiset tapahtumat, jotka johtivat toisiin traagisiin tapahtumiin, saivat minut huokaisemaan surullisesti ja kuitenkin ihastuneesti. Kun kaikki on vihdoin ohi, kun on selvinnyt millaisia tarinan keskiössä olleet ihmiset oikeasti luonteeltaan ovat, kaikki jotenkin loksahti paikalleen ja luulen ymmärtäneeni mistä tässä romaanissa on kyse. Daisysta en kuitenkaan saanut otetta, hän ei tuntunut olevan kaiken sen vaivan arvoinen, Gatspyn vuosikausien unelmien kohde. Tämä tosin on ikuisuusongelma, kun minä, rakkaustarina ja klassikkokirjallisuus kohtaamme: en pysty samaistumaan tarinan rakkausosaan enkä näin ollen täysin ymmärrä rakkauden eri osapuolien tekoja.

Hieno romaani innosti minut ensimmäistä kertaa ikinä hankkimaan kirjasta lisätietoa. Lukemisen jälkeen kolusin läpi nettiartikkeleita ja lehteilin läpi omasta kirjahyllystä löytyvät kirjallisuuden historiaan liittyvät kirjat. Oli mielenkiintoista lukea esimerkiksi symboleista, joita tutkijat ovat yrittäneet tulkita vuosikausia: vihreällä valolla Daisyn kodin laiturissa ja Gatspyn melkein pudottamalla kellolla koetaan olevan syvällisempiäkin sanomia. En lukiessani jää pohtimaan mahdollisia kielikuvia tai hakemaan rivien väliin piilotettuja viestejä, mutta toisten ajatuksia niistä on kuitenkin kiva lukea. Uuden vuoden kirjallinen lupaukseni voisikin täten olla se, että yritän tästä lähin tutustua myös klassikkokirjojen taustoihin pelkän tarinan lukemisen lisäksi. Nyt jään odottamaan uuden elokuvaversion saapumista teattereihin, pari kuukautta sitten nähty traileri oli aika huikea.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.