Candide

Voltaire: Candide
1759 suom. 1953
135s./Tammi

Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.

Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?

Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.

En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.

Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)