Sarah Winman
2011 suom. 2012
324 s./Tammi
Olen rakentanut vuoden ensimmäisen teemakuukauden blogisuosittelujen varaan. Tammikuussa aion lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden olen huomannut saavan osakseen ihastuneita kommentteja pitkin viime vuotta. Teemailun aloittaa Kani nimeltä Jumala, josta tiesin vain sen, että sen on sanottu olevan kaunis kuvaus lapsuudesta. Moni muukin on tainnut suomenkielistä nimeä hieman arvostella, ja täytyy kyllä myöntää sen olevan juuri niin epäilyttävä, etten varmaankaan olisi uskaltanut kirjaan tarttua ominpäin. Englanninkielinen When God Was a Rabbit puolestaan kuulostaa jo paljon kiinnostavammalta ja ikään kuin uskottavammalta.
Jo ensimmäiset sivut luettuani pystyin huokaisemaan helpotuksesta: tarina vaikutti kaikin puolin juuri niin hienolta kuin olin uskaltanut toivoakin. Muutaman kirjan John Irvingiä lukeneena ymmärrän hyvin rinnastukset, joita näistä kahdesta kirjailijasta on tehty. Tunnelma Winmanin esikoisteoksessa on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjassa Ystäväni Owen Meany, enkä ihmettelisi yhtään, jos englantilainen kirjailija kertoisi inspiroituneensa kyseisestä tarinasta. Molemmissa kun paljastuu jo heti aluksi, että on olemassa ystävä, joka tulee tekemään tulevaisuudessa jotain suurta ja uskomatontakin. Niin kuin Irvingin kirjassa aikoinaan, myös nyt jännittävä paljastus latasi minut odotuksella, johon oli sekoittunut pisara melankoliaa. Kirja minun makuuni siis!
Sarah Winmanin tarinassa on kani, ja sen nimi on tietenkin Jumala. Kanin omistaa pieni tyttö, jonka lapsuus on tietyssä mielessä loppunut jo varhain, vaikka elämä usein maagista onkin. On myös veli, joka sinnittelee erilaisuutensa kanssa ja yrittää siinä samalla suojella pikkusiskoaan maailman murheilta. Tytön ja pojan vanhemmat ovat sielultaan 60-luvun lapsia, halukkaita jakamaan kotinsa muidenkin kuin perheenjäsentensä kanssa. Ajan myötä perheen ylläpitämään majataloon muuttaa kaiken kokenut vanhan herrasmies, oman elämänsä suurin diiva ja isän kiehtova näyttelijätär-sisko. Yhdessä he kestävät kaiken sen, mitä elämä keksii heidän eteensä heittää. Ja kun kyseessä on kirottu perhe, ei surulta voi välttyä. Onneksi on Jenny Penny, salaperäinen ystävä, jolla on kyky nähdä enemmän kuin muilla.
Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jokaisen lapsuudesta tuttuja asioita, ja paljon muutakin. Juonenkuljetusta tärkeämpää on kuitenkin se, mikä löytyy rivien välistä, se mistä ei välttämättä oikein osaa edes kirjoittaa. Ehkä suuret tunteet liittyvät tunnesiteisiin, joita henkilöhahmot ovat muodostaneet kukin keskenään tai heidän tapaansa ymmärtää elämää ja maailmaa. He elävät tavallista pientä elämäänsä, mutta heidän tarinansa onnistui koskettamaan ainakin minua. Ei lainkaan hassumpi aloitus vuodelle!
Tammikuu: Blogikollegojen suosituksesta 2012
100 naiskirjailijoiden kirjaa
Tämä on ihana kirja! Luin myös tämän melko vasta. Kirja olisi voinut olla jopa täydellisyyttä hipova, mutta minua jäi vaivaamaan ensimmäisen ja toisen osan välinen kuilu; lapsuutta käsittelevässä osiossa oli jotain maagista, kun taas aikuisuusosio oli hieman tönkkö. Silti hyvä kirja! =D
VastaaPoistaTotta tuokin, Irene. Ihme kyllä lapsuuden maagisella kuvauksella kuitenkin päästiin pitkälle, koska kirjan tunnelmasta jää käteen nimenomaan ne lapsuuden hetket. Täytyy myöntää, että välillä olin hieman hämmentynyt, kun lapset kasvoivat kappaleesta toiseen niin nopeasti, välillä oletti, että lapset ovat kasvaneet vain vähän edelliseen kappaleeseen nähden, ja sitten kappaleen puolivälissä tulee ilmi, että on ehtinyt kulua esim. 6 vuotta. Ja melko yllättäviinkin paikkoihin/tapahtumiin kirjan mukana päätyy, alkuasetelmista en olisi osannut kuvitellakaan... Tosin heti kun kirjassa mainittiin ensimmäisen kerran WTC-tornit, tiesin ettei se ole sattumaa.
Poista