Gaute Heivoll
2010 suom. 2012
306 s./WSOY
On aika jatkaa tammikuun teeman parissa. Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan saanut Etten palaisi tuhkaksi mainittiin useaan otteeseen, kun kirjabloggaajat kävivät läpi viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Mietin jo silloin, kävikö kenellekään niin, että luki kirjan muttei pitänyt siitä? Minulle nimittäin kävi yllättäen niin. Kirjaa kohtaan ei herännyt suuria negatiivisia tuntemuksia, enemmän kyse on siitä, että lukukokemus jäi kovin laimeaksi.
Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani kertoo kirjailijasta itsestään palaamassa kotiseudulleen tutkimaan hänen lapsuudessaan tapahtuneita tuhopolttoja. Viikkojen ajan etelänorjalaista pikkukylää piti pelon vallassa nuori poika, josta piti tulla kaikkea muuta kuin tuhopolttaja. Kaivaessaan totuutta esiin, Heivoll joutuu läpikäymään omia muistojaan kasvuvuosistaan. Kuka hän oikein on? Keitä hänen vanhempansa olivat?
Periaatteessa romaanissa on kaikki kohdallaan. Kirjailija kertoo tarinaansa rauhallisesti edeten, tehden maltillisesti paljastuksia poikien elämästä, jännityksen tihentyessä hiljalleen. Tuhopolttajan tarina on mielenkiintoinen, sillä käy niin, että kaikkien pitämästä kiltistä pojasta kuoriutuikin kyläläisten kauhu. En ehkä ollut tarpeeksi varautunut siihen, kuinka paljon tilaa tarinassa veisi kirjailijan omat muistot. Hänen vaiheistaan kertovat osuudet lähinna turhauttivat minua: jokatoisen länsimaalaisen ihmisen lapsuus on samankaltainen kuin Heivollin. Mikä siinä kiehtoo ihmisiä, kun minua se pelkästään pitkästytti? Vai onko se juuri se samaistumisen mahdollisuus, muistojen arkipäiväisyys joka puhuttelee muita lukijoita?
Ehkä norjalainen pettymys vain kuuluu kirjavuoteeni, petyinhän viime vuonna prikulleen samalla tavalla Per Pettersonin kirjaan Kirottu ajan katoava virta, jonka tarinaan en myöskään päässyt sisälle samalla tavalla kuin moni muu. Täytyy tietenkin muistaa, että näihin tietynlaisiin kirjallisiin pettymyksiin kuluu usein tunne siitä, että jotain on jäänyt tulkitsematta rivien välistä. Heivollin tarinaa lopetellessani minusta tuntui siltä, että pieni yksityiskohta on ehkä mennyt minulta ohi lukiessa, ja juuri tuo menetys estää minua ymmärtämästä tätä hienoksi luonnehdittua tarinaa. Turhauttavaa?
Sonja, ilmeisesti minä olen norjalaisen kirjallisuuden lukija;-) Tämä oli niin hyvä ja pidin siitä, miten Heivoll kutoi tuhopolttajan ja oman tarinansa kuin samaan kudelmaan.
VastaaPoistaSain Katjalta suosituksen tuohon Kirottu ajan katoava virta ja olin hyvin, hyvin vaikuttunut.
Seuraavaksi norjalaiseksi uskallan suositella sinulle Linn Ullmannin Aaateemme kallis ellet ole sitä jo lukenut. En jaksa muistaa mitään;-)
Minä itse asiassa lukiessa tarinaa koko ajan odotin, että Heivollin ja tuhopolttajan tarinat jotenkin yhdistyisivät yllättävästi. Näin ei kuitekaan käynyt, pikaista helikopterilentoa lukuunottamatta. Odotin Heivollin sytyttävän itsekin tulipalon ymmärtääkseen tuhopolttajan mielenliikkeitä tms:)
PoistaLinn Ullmann onkin ollut lähiaikoina pinnalla paljon. Uskaltaudun varmasti kokeilemaan häneltäkin jotain jossain vaiheessa, jos hänen teoksensa vaikka sopisi johonkin vuoden lukuteemoistani... Katsotaan!:)
Kurjaa, että et saanut kirjalta sitä, mitä odotit ja että ehkä turhaannuitkin. Minulle niin Heivollin kuin juuri Pettersoninkin kirjat kuuluvat koko blogi"urani" parhaimmistoon. Minä luulen, että juuri tuo muistojen arkipäiväisyys kiehtoo - ja se kiehtoo siksi, että koin Heivollin tekstin niin taidokkaasti kirjoitettuna.
VastaaPoistaHuomasin, että luet nyt Byattia. Se ainakin vie ihan toisenlaisiin mielenmaisemiin, joihin niin ikään ihastuin. Toivottavasti pidät! :)
Byattilta on nyt puolitoista tarinaa luettua, ja täytyy myöntää, että keskittymiskykyni rakoilee ja pahasti! En tiedä onko kyse enemmänkin muiden asioiden pyörittelystä mielessäni vai eikö kirja vain saa tuulta alleen. Yritän muutaman tunnin ajan lukea lehtiä yms ja katson, jos ennen nukkumaanmenoa pystyisin löytämään keskittymiskykyni uudelleen.
PoistaSonja, huojentavaa kuulla, että joltakin muultakin kirjan "The Thing" on mennyt ohi. Minustakaan kirja ei ollut huono, mutta en ymmärrä sen saamaa hypetystä... No, aina ei voi kaikelle suositulle lämmetä, terkuin kohtalotoverisi ;)
VastaaPoistaPs. Onko sulla jo Theorin? Koska aloitetaan? :)
Kiva kuulla, etten ole ainoa jolta kirjalliset hienoudet välillä lipuvat ohi:) Huomenna minulla on taas iltavuoro ja Keravan kirjasto odottaa, joten illalla minulla pitäisi olla Theorin lainassa. Vedän tammikuun teemaa vielä kahden kirjan verran, mutta voisin tosiaan aloittaa Yömyrskyn joskus loppukuusta niin, että voisin julkaista arvion helmikuun ensimmäisinä päivinä.
PoistaHei, täsmälleen sama täällä, tuota Kirottu ajan katoava virta -kokemusta myöten! Ihan hyviä kirjoja, mutta suuret tunteet jäivät heräämättä.
VastaaPoistaJuu, nyt odottelen mielenkiinnolla miten tammikuun teeman viimeisen kirjan Kuin jokin päättyisi kanssa juttu luistaa. Siitä nimittäin tuntuu pitäneen kaikki...
Poista...paitsi minä. :D Tai siis minusta se oli ihan hyvä, kun luin sen keväällä alkukielisenä, mutta syksyllä hehkutuksen alettua tuli pieni "jälkipettymys".
PoistaApua! Täytyy varmaan alkaa henkisesti varautumaan pahimpaan... :D
PoistaEt voi pettyä Barnesin Kuin jokin päättyisi teokseen! Pekka hypnotisoi sua nyt;-)
PoistaMinä jäin kaipaamaan jotain tätä lukiessa, jonkinlaisa hätkähdyttävyyttä. Pelkästään kansikuvakin on puhutteleva, joten odotin tarinaltakin jotain paljon suurempaa. Samoin minäkin tunsin että olin lukiessa missannut jotain olennaista, kun kaikki muut hehkuttivat kirjan hienoutta ja minussa kirja ei herättänyt suurempia tuntemuksia.
VastaaPoistaIhan totta puhut, kansikuvaa tuli lukiessa katseltua useampaan otteeseen ja se jotenkin pysäytti. Ja tosiaan, jonkinlaista kliimaksia minäkin odottelin, ehkä jotain mikä olisi liittynyt molempien poikien tarinoiden yhdistymiseen radikaalilla tavalla...
PoistaEn minäkään haltioitunut tästä. Ei huvittanut edes kirjoittaa blogiin koko kirjasta. Olihan se hyvä kirja, mutta syvemmät tasot jäivät tältäkin lukijalta aistimatta. Kirjailijan omien muistojen kohdalla tosin tunsin yhteenkuuluvuutta, menetyksen ja surun käsittely herätti omatkin muistot. Mutta ehkä siinäkin toimi juuri se arkipäiväisyys ja siksi juuri samaistuttavuus. :)
VastaaPoistaIllalla nähdään! ;)
Minulla olikin pieni muistijälki siitä, että et olisi innostnut kirjasta niin paljon... Mielenkiintoista kyllä tutkia kuukauden aikana, miten samankaltainen kirjamaku on muiden bloggaajien kanssa. Tällä hetkellä tunnelmat on 50-50...
Poista