Astrid Lindgren
1973
231 s./Wsoy
Korjailen tässä pikkuhiljaa lapsuudessa lukematta jääneiden kirjojen traumoja. Astrid Lindgreniltä en muista lukeneeni aikaisemmin mitään (en tiedä miten tämäkin on mahdollista!). Olen elämäni aikana kuullut paljon hehkutusta Veljeni, Leijonamieli -kirjasta, joten oli melko luonnollista valita se luettavaksi kaikkien Lindgrenin kirjojen joukosta. Toisaalta kirjaan tarttuminen vaati melko lailla suunnittelua, koska koin että hetken pitäisi olla juuri oikeanlainen (ja metsään muuten meni kaikesta suunnittelusta huolimatta).
Tiesin jo valmiiksi, että tarina on kuuluisa surullisuudestaan, mutta en tiennyt sen fantasiaelementeistä ollenkaan. Huomasin aloitettuani kirjan, että olen lähiaikoina lukenut liikaa lapsille suunnattuja kirjoja, joten tällä kertaa vesilasi ns. tulvi yli - mikä ei ollut lainkaan kirjan vika! Harmittaa vietävästi, että onnistuin pilaamaan hienon kirjan lukukokemukseni ihan itse. Tunnustan kirjan loistavuuden: tarina oli ihastuttava ja sen päähenkilöt olivat oikein sydämellisiä. En kuitenkaan ole tällä kertaa niin fiiliksissä kirjasta kuin olisin voinut olla toisessa mielentilassa.
Ensinnäkin huomasin haluavani ahmaista kirjan nopeasti pois alta, jotta pääsisin tarttumaan johonkin toisenlaiseen kirjaan. Joku voi tietenkin tässä vaiheessa ajatella, että lukemista olisi vain voinut lykätä myöhempään vaiheeseen, mutta sellaisiin tekoihin en osaa ryhtyä. Kun kirja on raahattu kotiin kirjastosta, ja kun kyseinen kirja vielä komeilee vuoden 2011 must-read-listoilla ja jonka avulla aikoo suorittaa erään haasteen, niin silloin kirjaa ei vain voi viedä takaisin kirjastoon lukemattomana. Tai jos niin päädytään tekemään, niin kirja ei mitä luultavimmin enää ikinä päädy lainattavien listalle. Kirjan maine surullisena ja äärimmäisen koskettavana kirjana aiheutti puolestaan pientä lukuahdistusta. Tarinan alussahan pikku-Korpun ja hänen veljensä Joonatanin kohtalo saa aikuisenkin ihmisen kyyneliin. Ja siinä se ongelman ydin onkin: en tiennyt kirjaa eteenpäin lukiessani, että onko odotettavissa vielä jotain vieläkin surullisempaa. Ja näin ollen päädyin olemaan jotenkin varuillani koko kirjan ajan.
Suoritan kirjalla Satun minihaasteen viidennen osion, jossa tarkoituksena on lukea kirja, jonka päähenkilö on lapsi. Veljeni, Leijonamieli -kirjassa sain tutustua kahteen veljekseen, jotka fantasiamaailmassa seikkaillessaan oppivat paljon itsestään ja veljeydestä. Pienempi veli Korppu on tottunut kasvamaan täydellisenä pidetyn isoveljensä varjossa, mutta hänkin onnistuu löytämään itsestään tuon Leijonamielen. Tulin hyvälle tuulelle kirjasta, jossa veljeys on kuvattu niin kauniisti: isoveli rakastaa yli kaiken pikkuveljeään ja toistepäin. Vaikka tarinan edetessä joutuu muutaman kerran pyyhkimään kyyneleitään, ei veljesten suhde koe karikoita vaan jättää lukijan kaiken kaikkiaan onnelliseen olotilaan.
Juteltuani varsin usein Lingrenin tuotannosta eri ihmisten kanssa, olen saanut käsityksen että juuri Veljeni, Leijonamieli on häneltä se rakastetuin kirja. Onko jolla kulla joku toinen suosikki? Entä kuinka moni on lukenut tämän lapsena tai lapsilleen? Miten näin surullinen tarina uppoaa pienempiin lapsiin?
Minulla olisi tarkoitus lukea tämä piakkoin pojalleni, joka on nyt 7 vuotias.
VastaaPoistaOdotan mielenkiinnolla miten hän suhtautuu tähän.
Toinen suosikkini on Ronja Ryövärintytär :)
Huomasin juuri, että Keskisuomalaisen 100-kirjan listalla on Veljeni, Leijonamieli ja Tuhat vuotta - sata kirjaa -listalla puolestaan Ronja. Pitääpä siis joku päivä lukaista Ronjakin pois alta:)
VastaaPoistaItselläni kun ei lapsia ole, niin on todella vaikea mennä lapsen kenkiin ja miettiä, miten itse olisi suhtautunut kirjan tarinaan lapsena. Olisiko surullisiin asioihin kiinnittänyt edes niin paljon huomiota, vai olisiko seikkailu ollut se mieleenjäävä juttu. Vai olisinko kokenut hirveää ahdistusta kirjan alusta ja kantanut sitä mukanani omissa elämäntilanteissa. Siis esimerkiksi pelkoa, että menettää perheenjäsenen.
Minä olen usein blogissani tilittänyt, että Veljeni Leijonamieli oli minusta lapsena hyvin jännittävä ja muutenkin aivan mahtava kirja. Sitten aikuisena järkytyin siitä, kun siinä hypätään kuolemaan, kun menee huonosti, ja kirja on muutenkin hyvin surullinen (myös kaunis ja jännittävä). Nyt kun luin alkusyksystä Lindgrenin elämäkerran, siellä oli kirjailijan sitaatti, että hän tietää aikuisien suhtauvan kirjaan erilailla kuin lasten. Ja ylipäätään, joistain lukijoista kirja on lohdullinen ja toisista hyvin lohduton. Tarkempi lainaus Lindgrenin elämäkerrasta löytyy blogistani, kai elokuulta.
VastaaPoistaMinun Lindgren-suosikkini on Ronja, suosittelen sitä lukulistallesi!:)
Kommentoidakseni Jenniä, minusta tämä on sekä lohdullinen että kauhean surullinen... viimeksi olen lukenut tämän Neideille ääneen, eli aikaa on kulunut vähintään viisi vuotta, mutta muistan että ääni meni taas siinä lopussa kun alkoi itkettää :-)
VastaaPoistaNyyhkis, taidan olla itkun ystävä, sillä tämä on, Marikin ohella, Lindgren-suosikkini.
Jenni: Kävin lukaisemassa Lindgren-kirjoituksesi, kiitos siitä! Sain Veljeni, Leijonamieli -kirjan lisäksi jos jonkinmoista tietoa kirjailijasta itsestään. Olen hirveän huono kiinnostumaan kirjailijoista vaikka toisaalta tarinat kirjojen takana ovat kuitenkin kiinnostavia. Siksi on hyvä tutustua tällä lailla tipotellen kirjialijoihin:)
VastaaPoistaBooksy: Itkun ystävänä on hyvä olla. Minustakin on vallan ihanaa liikuttua aina välillä:) Koko aikaa en jaksaisi olla kyyneleitä kuivaamassa eli liika on liikaa, mutta silloin tällöin ja yllättäen on ihana liikuttua.
Olen lukenut Lindgrenin tarinoita joskus lapsena/nuorena, mutta en muista niistä kovinkaan paljon. Joku hyvin hatara muistikuva on siitä että tässä tosiaan oli hyvin surullinen alku.
VastaaPoistaMutta ehkä pian muistan paremmin sillä olen lähtenyt uusintakierrokselle - kuuntelen juuri Ronjaa äänikirjana. Toimisi mulle paremmin painettuna, huomaan, mutta hieno se on joka tapauksessa!
Minä taas olen säästellyt Ronjaa tässä jo jonkin aikaa, koska meillä oli tyttöporukamme kanssa pientä puhetta, että se olisi seuraava lukupiirikirjamme. Enpä tiedä tuleeko seuraavaa kokousta koskaan, mutta sanotaan näin että jos vuoden aikana ei mitään tapahdu lukemisen suhteen niin enköhän minäkin Ronjaan sitten tartu:)
VastaaPoistaRonja olisi varmasti mahtava lukupiirikirja! Se on Veljeni leijonamielen ohella toinen ikisuosikkini Lingrenin tuotannosta. :)
VastaaPoistaHei! Löysin Googlen avulla arvioosi, kiva että joku muukin on tämän lukenut :) Minäkään en ole Leijonan veljeksiin lapsuudessa tutustunut, sain viime kesänä muistutuksen tarinan olemassaolosta ja sain sen nyt luettua. Tykkäsin ihan hirveästi! Linkitin sinut arviooni: http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2012/01/veljeni-leijonamieli.html
VastaaPoistaRonja Ryövärintytär on ollut tähän asti suosikkikirjani Lindgreniltä, mutta Veljeni, Leijonamieli nousi jaetulle ykkössijalle. Lapsille (pian 4- ja 6-vuotiaat tytöt) en tätä ihan vielä lue.
Kiva kun piipahdit käymään, Villasukka! Minun tämän vuoden projektini olisi lukea Ronja tai Peppi. Heidän tarinansa on osaksi tuttu, tai siis tiedän puitteet, mutta on hauskaa päästä lukemaan heidän koko tarinansa.
VastaaPoista