Sirpa Kähkönen
2012
336 s./Otava
En ole koskaan kokenut suurta imua Kähkösen Kuopio-sarjan pariin, mutta hänen kirjojaan on useaan otteeseen suositeltu minulle (mm. Jaana blogini 1-vuotissynttäripäivänä), joten olen vähitellen lämmennyt ajatukselle lukea niistä yksi. Hietakehto on sarjan itsenäinen kuudes osa.
Tarinan keskiössä on Kesäkallio, Selma Kelon huvila. Eletään vuotta 1943 ja elokuu on kauneimmillaan; kesäpäivät ovat pitkiä ja kuumia. Huvila on täynnä elämää, kun sukulaiset ja ystävät kokoontuvat paikalle ja henkilökuntaakin riittää ruokaa tekemään ja lapsia vahtimaan. Toinen maailmansota velloo ympärillä eivätkä lapsetkaan voi välttyä kuulemasta uusimmista käänteistä.
No, lukukokemukseen ei liity sen suurempaa draamaa, en vain ihastunut kirjaan. Yritin aluksi lukea kirjaa niin kuin lukuromaania, mutta tuntui ettei mieleenpainuvia henkilöitä tai kohtaloita oikein ollut ja henkilöhahmoja oli paljon. Lopulta tarina alkoi vain tuntumaan todella raskaalta lukea. Ajattelin pelastaa tilanteen ja jatkaa lukemista painottaen ajatukseni enemmän Suomen historiaan ja miten kiinnostavaa olisi saada lisätietoa 1940-luvun alusta, mutta näköjään luen mieluummin historian käänteistä ihan tietokirjoista, joten B-suunnitelmakin epäonnistui.
Sanoisin, että sodan käsittely lapsen näkökulmasta teki tarinasta mielenkiintoisen. Tunnelma oli pahanenteinen heti kirjan alusta lähtien ja se miten ajattelemattomasti aikuiset vetivät lapset osaksi sota-ajan kauhuja silloinkin kun se ei olisi ollut välttämätöntä... Mutta valitettavasti siinä ei ollut tarpeeksi, jotta olisin tykästynyt tarinaan.
Tässä taisi siis olla minun osaltani Kuopio-sarjaan tutustuminen. En luultavasti tule enää tarttumaan muihin osiin. Minulle kuppi jotain ihan muuta teetä, kiitos!
tiistai 13. lokakuuta 2015
perjantai 9. lokakuuta 2015
Ruumistarha
Patricia Cornwell
1994 suom. 1996
313 s. / Otava
Vuosikausia vaalin haavetta, että joskus minulla olisi aikaa ja halua lukea kaikki Kay Scarpetta -sarjan kirjan putkeen. En enää muista miksi ajattelin, että juuri tämä jännityssarja ansaitsisi moisen erityishuomion lukijalta, joka yleensä lukee kaikista sarjoista vain muutaman yksittäisen kirjan.
Vuosien mittaan lukumakuni kehittyi kuitenkin toiseen suuntaa, sillä nyt jo yhden kirjan valitseminen tuntui olevan aikamoisen ajatustyön takana. Mikään takakansiteksti ei kirjastossa houkutellut ja Ruumistarhan valitseminen oli kompromissin tulosta. Lukeminen sentään oli leppoisaa ja tarina suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävä.
Jos olisin ollut fiksu, olisin jo kotona googlaillut koko sarjan ja tutkinut niiden juonikuviot ja lähtenyt sitten metsästämään juuri sitä oikeaa Scarpettan kirjaa. Valitettavasti kirjastoreissu osui yksiin toisen pitkäaikaisen haaveeni kanssa ja kaikenlainen etukäteissuunnittelu kirjastoreissua kohtaan piti unohtaa. En muista milloin olisin edellisen kerran tehnyt yli 10 minuutin kirjastoreissuja. Niinpä olikin jo aika toteuttaa kirjastohaahuilupäivä, jonka aikana pyörin ympyrää hyllyjen väleissä, kasasin kaikkien aikojen isointa lainapinoa ja katselin rauhassa ympärilleni.
Joka tapauksessa, Köyhien kalmisto olisi ollut sarjan alkupäästä se, joka olisi kiinnostanut eniten (googletin kotiin päästyäni), mutta sitä ei kirjaston hyllyssä tullut vastaan. En tiedä oliko ensimmäiset osat nostettu jo varastoon vai ovatko ne lainassa näin hyvin. Hyllyssä oli kuitenkin useampi osa uudempaa tuotantoa ja se ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan.
Ruumistarhassa poliisiylilääkäri Scarpetta päätyy pieneen Black Mountainin kaupunkiin selvittämään 11-vuotiaan Emily Steinerin murhaa. Tekotapa muistuttaa kovasti sarjamurhaaja Temple Gaultin tekosia, ja mies sattuu olemaan Scarpettan vanha tuttu. Tarinan sykkeeseen kietoutuu myös muista sarjan osista tutut hahmot Marino ja Scarpettan siskontyttö Lucy.
Sarjan kuudes osa oli tosiaan ihan viihdyttävä jännäriki, mutta mielenkiintoista loppuratkaisua lukuun ottamatta ei kovinkaan mieleenpainuva. Murha selvitetään lopulta sellaisin kääntein, ettei samanlaista lopputulemaan ole minulla tullut vastaan jännitysgenren suhteen kuin kerran tai kaksi. Muuten kirjan lukeminen enemmänkin vahvisti sitä tunnetta, että koko sarjaa ei kannata lähteä lukemaan.
En tiedä sarjan muista osista, mutta Ruumistarhassa oli aika paljon tekniikkaan liittyvää kuvailua, joka oli auttamatta vanhanaikaista. 90-luvun it-juttuihin liittyvät FBI:n supertietokoneet yms aiheuttivat lukijassa enemmänkin hilpeyttä. Siinä mielessä ei voi sanoa, että tarina kestäisi kovinkaan hyvin aikaa, koska sen ajan osaaminen oli otettu niin vahvasti osaksi tarinaa. Toisaalta kirjan olisi tietenkin voinut lukea aikamatkana 90-luvulle...
Nyt on vuosien uteliaisuus tyydytetty ja yksi Cornwellin kirja luettu. Voin jatkaa hyvillä mielin elämääni kohti uusia rikollisia seikkailuja ja kehitellä uusia kirjallisia megahaaveita, jotka eivät luultavasti ehdi toteutumaan ennen kuin olen jo muuttanut mieltäni... ;)
Osavaltio-haaste: Pohjois-Carolina
1994 suom. 1996
313 s. / Otava
Vuosikausia vaalin haavetta, että joskus minulla olisi aikaa ja halua lukea kaikki Kay Scarpetta -sarjan kirjan putkeen. En enää muista miksi ajattelin, että juuri tämä jännityssarja ansaitsisi moisen erityishuomion lukijalta, joka yleensä lukee kaikista sarjoista vain muutaman yksittäisen kirjan.
Vuosien mittaan lukumakuni kehittyi kuitenkin toiseen suuntaa, sillä nyt jo yhden kirjan valitseminen tuntui olevan aikamoisen ajatustyön takana. Mikään takakansiteksti ei kirjastossa houkutellut ja Ruumistarhan valitseminen oli kompromissin tulosta. Lukeminen sentään oli leppoisaa ja tarina suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävä.
Jos olisin ollut fiksu, olisin jo kotona googlaillut koko sarjan ja tutkinut niiden juonikuviot ja lähtenyt sitten metsästämään juuri sitä oikeaa Scarpettan kirjaa. Valitettavasti kirjastoreissu osui yksiin toisen pitkäaikaisen haaveeni kanssa ja kaikenlainen etukäteissuunnittelu kirjastoreissua kohtaan piti unohtaa. En muista milloin olisin edellisen kerran tehnyt yli 10 minuutin kirjastoreissuja. Niinpä olikin jo aika toteuttaa kirjastohaahuilupäivä, jonka aikana pyörin ympyrää hyllyjen väleissä, kasasin kaikkien aikojen isointa lainapinoa ja katselin rauhassa ympärilleni.
Joka tapauksessa, Köyhien kalmisto olisi ollut sarjan alkupäästä se, joka olisi kiinnostanut eniten (googletin kotiin päästyäni), mutta sitä ei kirjaston hyllyssä tullut vastaan. En tiedä oliko ensimmäiset osat nostettu jo varastoon vai ovatko ne lainassa näin hyvin. Hyllyssä oli kuitenkin useampi osa uudempaa tuotantoa ja se ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan.
Ruumistarhassa poliisiylilääkäri Scarpetta päätyy pieneen Black Mountainin kaupunkiin selvittämään 11-vuotiaan Emily Steinerin murhaa. Tekotapa muistuttaa kovasti sarjamurhaaja Temple Gaultin tekosia, ja mies sattuu olemaan Scarpettan vanha tuttu. Tarinan sykkeeseen kietoutuu myös muista sarjan osista tutut hahmot Marino ja Scarpettan siskontyttö Lucy.
Sarjan kuudes osa oli tosiaan ihan viihdyttävä jännäriki, mutta mielenkiintoista loppuratkaisua lukuun ottamatta ei kovinkaan mieleenpainuva. Murha selvitetään lopulta sellaisin kääntein, ettei samanlaista lopputulemaan ole minulla tullut vastaan jännitysgenren suhteen kuin kerran tai kaksi. Muuten kirjan lukeminen enemmänkin vahvisti sitä tunnetta, että koko sarjaa ei kannata lähteä lukemaan.
En tiedä sarjan muista osista, mutta Ruumistarhassa oli aika paljon tekniikkaan liittyvää kuvailua, joka oli auttamatta vanhanaikaista. 90-luvun it-juttuihin liittyvät FBI:n supertietokoneet yms aiheuttivat lukijassa enemmänkin hilpeyttä. Siinä mielessä ei voi sanoa, että tarina kestäisi kovinkaan hyvin aikaa, koska sen ajan osaaminen oli otettu niin vahvasti osaksi tarinaa. Toisaalta kirjan olisi tietenkin voinut lukea aikamatkana 90-luvulle...
Nyt on vuosien uteliaisuus tyydytetty ja yksi Cornwellin kirja luettu. Voin jatkaa hyvillä mielin elämääni kohti uusia rikollisia seikkailuja ja kehitellä uusia kirjallisia megahaaveita, jotka eivät luultavasti ehdi toteutumaan ennen kuin olen jo muuttanut mieltäni... ;)
Osavaltio-haaste: Pohjois-Carolina
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
Syksyinen lukumaraton 24h
Laskettuun aikaan on alle kuukausi aikaa, joten tokihan sitä vielä pitää kerran repäistä ja lähteä lukumaratonin ihmeelliseen maailmaan. Vaikka oletan, että kirjat kulkevat jatkossakin osana jokapäiväistä elämää, niin ihan näin pitkälle rupeamalle ei luultavasti ole hetkeen aikaa, kun perhekoko pian kasvaa. Nautitaan siis viimeisistä överilukuhetkistä vielä kun siihen on mahdollisuus.
Aloitan lukemisen tänään klo 17 ja lopetan huomenna maanantaina samaan aikaan. Tällä hetkellä olo on vähän väsynyt, saa nähdä miten kirja pysyy kädessä. Aamulla tehtiin pyöräretki kirppikselle toiselle puolelle kaupunkia ja jatkettiin siitä päivää pienen syyssiivouksen muodossa ja lopuksi tein vielä ison satsin juurespataa, joten olen kuorinut ja viipaloinut enemmän kuin luulin olevan mahdollista.
Yleensä olen lukenut maratonin aikana n. 800 sivua, tavoittelenpa siis samoja lukemia tälläkin kertaa. Lukupinossa on niin ulkomaista kuin kotimaistakin kirjaa, klassikkoa ja ihan muutaman vuoden sisään ilmestyneitä kirjoja. Naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja. Vanhoja tuttuja ja uusia lukukokemuksia. Novelleja, näytelmä, nuortenkirja ja kasa aikuisten kaunokirjallisuutta. Tällä hetkellä jokainen kirja tuntuu pitkältä (ovat noin 200 sivua jokainen), mutta nyt mennään eikä meinata! Ehkä tämä väsymys tästä laantuu kun pääsee hyvän tarinan imuun...
---
Klo 17.00-20.50
195 sivua, 3 h 50 min
Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö
1998 suom. 2001
195 s./Gummerus
Luin kirjan aikoinaan yläasteella ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen aina tiennyt lukevani kirjan vielä joskus uudelleen ja nyt tosiaan oli vihdoin tämän uudelleen lukemisen aika. Tarinassa täysin eristäytynyttä elämää eläneet sisarukset menettävät isänsä. Heidän on tullut aika kohdata maailma, joka on heidän kartanonsa ulkopuolella.
Lukukokemus oli tälläkin kertaa väkevä vaikka tiesin odottaa ahdistavaa tarinaa. Paljon oli kuitenkin yli 10 vuodessa jo ehtinyt unohtumaan, joten pahaa aavistellen luin kohti loppuratkaisua.
Tulitikkutyttö oli ehdottomasti hyvä aloitus lukumaratonille! Lukuvauhti pokkarilla oli noin 50 sivua tunnissa ja tarinan imu niin hyvä, että väsynyt mielikin vähän virkistyi - ja kauhistui.
Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, niin lue!
---
Klo 21.05-21.20
220 sivua, 4 h 5 min
Helmi Kekkonen: Kotiin
2009
128 s./Avain
Novelli Ilona
Päätin kerrankin kokeilla miltä tuntuu lukea yksittäisiä novelleja lukumaratonilla kokonaisten kirjojen välissä. Sanoisin jo nyt, että toimii hyvin ja leputtaa mielen ennen seuraavaa isompaa kokonaisuutta.
Kotiin sisältää yhdeksän novellia, joiden tarinat kietoutuvat toisiinsa. Takakansi lupaa kohtaamisia, jotka jättävät jokaiseen henkilöön omat jälkensä. Ensimmäisessä novellissa Ilona on palannut lapsuudenkaupunkiinsa katsomaan sairasta äitiään. Vuosien puhumattomuus on luettavissa jokaisen rivin välistä. Kovin usein taitaa käydä niin, että haluaisi sanoa niin paljon ennen kuin loppu tulee, mutta sanoja ei ole. Haluaisi tutustua siihen henkilöön, joka on vanhemmuuden takana, mutta aika loppuu kesken.
Vähäeleinen ja silti onnistutaan sanomaan kaikki tärkeä - jos Kekkosen koko novellikokoelma jatkaa samalla linjalla, niin lukukokemus tulee varmasti olemaan merkityksellinen.
---
Klo 21.35-23.35
343 sivua, 6h 5 min
Henrik Ibsen: Nukkekoti
1879 suom. ensimmäisen kerran 1880
123 s./WSOY
Nukkekoti yllätti, vei suorastaan jalat alta. Ensinnäkin näytelmän muotoon kirjoitetuksi teokseksi äärettömän miellyttävä lukea. Ihan erilainen fiilis jäi kuin aikaisemmin näytelmiä luettuani.
Toisekseen olen ymmärtänyt Nukkekodin teemojen olevan jotain ihan muuta kuin ne lopulta olivat. Tiesin etukäteen, että kyseessä on avioliittodraama, mutta olin olettanut jo aika monen vuoden ajan, että pääpaino on kotiväkivallassa. Ja näinhän ei ollut lainkaan. Sen sijaan avioliiton säröt johtuvat tasa-arvon puutteesta ja äidin asemasta perheessä.
Yllättäviä teemoja siis, kun puhutaan kuitenkin 1800-luvun lopulla kirjoitetusta näytelmästä! Nora ja Torvald Helmerin avioliitto näyttäisi olevan solmittu rakkaudesta ja kunnioituksesta toista kohtaan. Erinäiset tapahtumat joulun alla saavat Noran kuitenkin epäilemään, että yhteiselämää on mahdotonta jatkaa kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen.
Olipa hyvä, että kirja tuli luettua! Hieno ja ajatuksia herättävä klassikko!
---
Klo 00.00-00.17
366 sivua, 6h 22 min
Helmi Kekkonen: Kotiin
Novellit Anna & Tom ja Mimi
Ainakaan vielä novellit eivät ole selkeästi nivoutuneet yhteen, ehkä palaset loksahtavat paikoilleen vasta kokoelman loppupäässä. Tunnelma novelleissa on kuitenkin hyvin samankaltainen.
Toistaiseksi novellien aihepiirit eivät ole varsinaisesti koskettaneet suoraan omaa elämääni, mutta silti henkilöhahmojen arjen vastoinkäymisissä on jotain tuttua, jotain mihin voi samaistua helposti. Ehkä novelleissa käsitellyt tunteet ja tapahtumat ovat meillä kaikilla alitajunnassa jonkinlaisina pelkotiloina: entä jos minulle käy joskus noin?
Nyt untenmaille, jotta jaksaa jatkaa huomenna. Toistaiseksi siis kulunut 7 tuntia ja 30 minuuttia, josta olen lukenut aktiivisesti 6 tuntia ja 22 minuuttia. Muutamaan otteeseen on tullut tehtyä pientä purtavaa ja tämä blogin päivittäminen onkin sitten syönyt lopun ajan.
---
Klo 9.20-13.35
544 sivua, 10h 37min
Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
1774 suom. ensimmäisen kerran 1904
208 s./Otava
Koko aamupäivän olen tahkonnut Gothen tunnettua klassikkoa. Uskaltauduin tarttumaan tähän, kun ystävä huikkasi muutama kuukausi takaperin, että tarina olisi helposti lukaistavissa. No näinpä olikin, sujuvaa tekstiä ja draaman kaari sellainen, että tarina piti otteessaan loppuun asti.
Päällimmäiseksi mieleen jäi kirjasta tunne, että se on prikulleen sellainen, joka pitäisi lukea ajatuksella uudelleen ja uudelleen ja lopulta tehdä jonkinlainen laaja essee Wertherin sielunmaisemasta. Melkein tuntui pahalta lukaista se näin pikapikaa, ilman että oli aikaa jäädä mietiskelemään kuka Werther oikein oli ja olisiko tarinalla voinut olla toisenlainen lopputulema. Kovin ristiriitainen hän ainakin vaikutti olevan, pinnallinen ja hemmoteltu kaiken syvällisen sielunmyllerryksenkin kourissa. Ilmeisesti nuoruuden kuohut ovat aina nuoruuden kuohuja, oli vuosisata mikä hyvänsä...
Olen piakkoin lukemassa vanhoja päiväkirjojani juurikin teinivuosilta ja Wertherin kärsimykset olivat pientä esisoittoa mitä tuleman pitää:D No, minä sentään selvisin hengissä tunnekuohuista:D
Mutta vakavasti ottaen, tämä on kyllä klassikko, joka kannattaa lukea jos on vähänkin kallellaan niihin päin.
---
Klo 13.55-14.18
568 sivua, 11h
Helmi Kekkonen: Kotiin
Novellit Aatos ja Linnea
Wertherin kärsimysnäytelmän jälkeen on ehkä hieman raskasta jatkaa Kekkosen hienojen, mutta melankolisten novellien parissa. Nyt olisin ehkä kaivannut jotain kevyempää! Varsinkin Aatoksen tarina ahdisti rintaa aivan erityisellä tavalla. Vanhuksen yksinäisyys, hitaasti matelevat päivät... Saattaa olla, että juuri se jää Kotiin-kokoelmasta päällimmäisenä mieleen. Vaikka toisaalta kirjan hienous taitaa piillä siinä, että jokaisella ihmisellä on omat murheensa esimerkiksi ikään tai sukupuoleen katsomatta.
Novelleihin ei tule tartuttua turhan usein. Lukumaratonit ovat siitä hyviä, että yleensä yritän ainakin yhden novellikokoelman ujuttaa mukaan - aikaisemmin olen vain lukenut ne aina yhteen pötköön. Tämä on miellyttävämpi tapa.
Kekkosen kokoelmaa minulle muuten suositteli aikoinaan kirjabloggaaja Maria, kun kyselin kirjasuosituksia blogini 1-vuotissynttäreiden aikoihin. Siitäkin on pian 4 vuotta! En siis turhan nopeasti ole saanut tartuttua suositteluihin vaikka kirja onkin minua kiinnostanut sen ilmestymisestä lähtien.
---
Klo 14.35-16.15
694 sivua, 12h 40 min
Joel Haahtela: Elena
2003
126 s./Otava
Kisakunto alkoi kieltämättä laskemaan loppusuoralla. Mieletön väsymys ja kroppaa kolottaa näin pitkät istumisputket. Ei siis ihan otollisin lukuhetki näin hienolle kirjalle.
Toisaalta Haahtelan tarinoista juuri tälle ei ehkä ollut juuri nyt tilausta elämässäni. Joskus käy niin mainiosti, että oikea tarina ilmestyy luettavaksi oikeaan aikaan, mutta Elenalle olisi ehkä ollut tilausta joskus muulloin.
Haikean ja syksyisen tunnelman lisäksi mieleen jäi ylipäätään se ilahduttava fiilis, kun tietää että kirjasta löytyisi vaikka millä mitalla alleviivattavaa, jos kirjaa sattuisi lukemaan korostuskynä kädessä. Oli myös hauskaa, miten Kekkosen novelli-kokoelmassa juuri Aatoksen novelli jäi vahvasti mieleen ja Elenassa olikin paljon samaa. Pidin myös siitä, miten tarina kertoikin enemmän ihmisestä joka tarkkailee Elenaa kuin Elenasta itsestään.
Vielä ehdin puolen tunnin ajan lukea lisää Kekkosen novelleja! Loppu häämöttää!
---
Klo 16.30-17.00
737 sivua, 13h 10min
Helmi Kekkonen: Kotiin
Novellit Henri ja Lilja
Ohi on! Yksi novelli jäi Kekkosen kokoelmasta lukematta. Eiköhän sen tänään vielä kerkeä saada pois alta.
Olen kyllä pitänyt kokoelmasta kovasti. Kaikessa vähäeleisyydessään mieleenpainuva kokonaisuus. Ja kestäisi varmasti toisenkin lukukerran. Ja toki se, että tarinat nivoutuvat toisiinsa, tekee kokoelmasta helpommin lähestyttävän ja tarinoista tuntuu saavan paremmin kiinni.
Vaan nyt pidän hetken huilia kirjoista, voin sanoa että väsymys on vuoren kokoinen juuri nyt!
Aloitan lukemisen tänään klo 17 ja lopetan huomenna maanantaina samaan aikaan. Tällä hetkellä olo on vähän väsynyt, saa nähdä miten kirja pysyy kädessä. Aamulla tehtiin pyöräretki kirppikselle toiselle puolelle kaupunkia ja jatkettiin siitä päivää pienen syyssiivouksen muodossa ja lopuksi tein vielä ison satsin juurespataa, joten olen kuorinut ja viipaloinut enemmän kuin luulin olevan mahdollista.
Yleensä olen lukenut maratonin aikana n. 800 sivua, tavoittelenpa siis samoja lukemia tälläkin kertaa. Lukupinossa on niin ulkomaista kuin kotimaistakin kirjaa, klassikkoa ja ihan muutaman vuoden sisään ilmestyneitä kirjoja. Naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja. Vanhoja tuttuja ja uusia lukukokemuksia. Novelleja, näytelmä, nuortenkirja ja kasa aikuisten kaunokirjallisuutta. Tällä hetkellä jokainen kirja tuntuu pitkältä (ovat noin 200 sivua jokainen), mutta nyt mennään eikä meinata! Ehkä tämä väsymys tästä laantuu kun pääsee hyvän tarinan imuun...
---
Klo 17.00-20.50
195 sivua, 3 h 50 min
Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö
1998 suom. 2001
195 s./Gummerus
Luin kirjan aikoinaan yläasteella ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen aina tiennyt lukevani kirjan vielä joskus uudelleen ja nyt tosiaan oli vihdoin tämän uudelleen lukemisen aika. Tarinassa täysin eristäytynyttä elämää eläneet sisarukset menettävät isänsä. Heidän on tullut aika kohdata maailma, joka on heidän kartanonsa ulkopuolella.
Lukukokemus oli tälläkin kertaa väkevä vaikka tiesin odottaa ahdistavaa tarinaa. Paljon oli kuitenkin yli 10 vuodessa jo ehtinyt unohtumaan, joten pahaa aavistellen luin kohti loppuratkaisua.
Tulitikkutyttö oli ehdottomasti hyvä aloitus lukumaratonille! Lukuvauhti pokkarilla oli noin 50 sivua tunnissa ja tarinan imu niin hyvä, että väsynyt mielikin vähän virkistyi - ja kauhistui.
Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, niin lue!
---
Klo 21.05-21.20
220 sivua, 4 h 5 min
Helmi Kekkonen: Kotiin
2009
128 s./Avain
Novelli Ilona
Päätin kerrankin kokeilla miltä tuntuu lukea yksittäisiä novelleja lukumaratonilla kokonaisten kirjojen välissä. Sanoisin jo nyt, että toimii hyvin ja leputtaa mielen ennen seuraavaa isompaa kokonaisuutta.
Kotiin sisältää yhdeksän novellia, joiden tarinat kietoutuvat toisiinsa. Takakansi lupaa kohtaamisia, jotka jättävät jokaiseen henkilöön omat jälkensä. Ensimmäisessä novellissa Ilona on palannut lapsuudenkaupunkiinsa katsomaan sairasta äitiään. Vuosien puhumattomuus on luettavissa jokaisen rivin välistä. Kovin usein taitaa käydä niin, että haluaisi sanoa niin paljon ennen kuin loppu tulee, mutta sanoja ei ole. Haluaisi tutustua siihen henkilöön, joka on vanhemmuuden takana, mutta aika loppuu kesken.
Vähäeleinen ja silti onnistutaan sanomaan kaikki tärkeä - jos Kekkosen koko novellikokoelma jatkaa samalla linjalla, niin lukukokemus tulee varmasti olemaan merkityksellinen.
---
Klo 21.35-23.35
343 sivua, 6h 5 min
Henrik Ibsen: Nukkekoti
1879 suom. ensimmäisen kerran 1880
123 s./WSOY
Nukkekoti yllätti, vei suorastaan jalat alta. Ensinnäkin näytelmän muotoon kirjoitetuksi teokseksi äärettömän miellyttävä lukea. Ihan erilainen fiilis jäi kuin aikaisemmin näytelmiä luettuani.
Toisekseen olen ymmärtänyt Nukkekodin teemojen olevan jotain ihan muuta kuin ne lopulta olivat. Tiesin etukäteen, että kyseessä on avioliittodraama, mutta olin olettanut jo aika monen vuoden ajan, että pääpaino on kotiväkivallassa. Ja näinhän ei ollut lainkaan. Sen sijaan avioliiton säröt johtuvat tasa-arvon puutteesta ja äidin asemasta perheessä.
Yllättäviä teemoja siis, kun puhutaan kuitenkin 1800-luvun lopulla kirjoitetusta näytelmästä! Nora ja Torvald Helmerin avioliitto näyttäisi olevan solmittu rakkaudesta ja kunnioituksesta toista kohtaan. Erinäiset tapahtumat joulun alla saavat Noran kuitenkin epäilemään, että yhteiselämää on mahdotonta jatkaa kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen.
Olipa hyvä, että kirja tuli luettua! Hieno ja ajatuksia herättävä klassikko!
---
Klo 00.00-00.17
366 sivua, 6h 22 min
Helmi Kekkonen: Kotiin
Novellit Anna & Tom ja Mimi
Ainakaan vielä novellit eivät ole selkeästi nivoutuneet yhteen, ehkä palaset loksahtavat paikoilleen vasta kokoelman loppupäässä. Tunnelma novelleissa on kuitenkin hyvin samankaltainen.
Toistaiseksi novellien aihepiirit eivät ole varsinaisesti koskettaneet suoraan omaa elämääni, mutta silti henkilöhahmojen arjen vastoinkäymisissä on jotain tuttua, jotain mihin voi samaistua helposti. Ehkä novelleissa käsitellyt tunteet ja tapahtumat ovat meillä kaikilla alitajunnassa jonkinlaisina pelkotiloina: entä jos minulle käy joskus noin?
Nyt untenmaille, jotta jaksaa jatkaa huomenna. Toistaiseksi siis kulunut 7 tuntia ja 30 minuuttia, josta olen lukenut aktiivisesti 6 tuntia ja 22 minuuttia. Muutamaan otteeseen on tullut tehtyä pientä purtavaa ja tämä blogin päivittäminen onkin sitten syönyt lopun ajan.
---
Klo 9.20-13.35
544 sivua, 10h 37min
Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
1774 suom. ensimmäisen kerran 1904
208 s./Otava
Koko aamupäivän olen tahkonnut Gothen tunnettua klassikkoa. Uskaltauduin tarttumaan tähän, kun ystävä huikkasi muutama kuukausi takaperin, että tarina olisi helposti lukaistavissa. No näinpä olikin, sujuvaa tekstiä ja draaman kaari sellainen, että tarina piti otteessaan loppuun asti.
Päällimmäiseksi mieleen jäi kirjasta tunne, että se on prikulleen sellainen, joka pitäisi lukea ajatuksella uudelleen ja uudelleen ja lopulta tehdä jonkinlainen laaja essee Wertherin sielunmaisemasta. Melkein tuntui pahalta lukaista se näin pikapikaa, ilman että oli aikaa jäädä mietiskelemään kuka Werther oikein oli ja olisiko tarinalla voinut olla toisenlainen lopputulema. Kovin ristiriitainen hän ainakin vaikutti olevan, pinnallinen ja hemmoteltu kaiken syvällisen sielunmyllerryksenkin kourissa. Ilmeisesti nuoruuden kuohut ovat aina nuoruuden kuohuja, oli vuosisata mikä hyvänsä...
Olen piakkoin lukemassa vanhoja päiväkirjojani juurikin teinivuosilta ja Wertherin kärsimykset olivat pientä esisoittoa mitä tuleman pitää:D No, minä sentään selvisin hengissä tunnekuohuista:D
Mutta vakavasti ottaen, tämä on kyllä klassikko, joka kannattaa lukea jos on vähänkin kallellaan niihin päin.
---
Klo 13.55-14.18
568 sivua, 11h
Helmi Kekkonen: Kotiin
Novellit Aatos ja Linnea
Wertherin kärsimysnäytelmän jälkeen on ehkä hieman raskasta jatkaa Kekkosen hienojen, mutta melankolisten novellien parissa. Nyt olisin ehkä kaivannut jotain kevyempää! Varsinkin Aatoksen tarina ahdisti rintaa aivan erityisellä tavalla. Vanhuksen yksinäisyys, hitaasti matelevat päivät... Saattaa olla, että juuri se jää Kotiin-kokoelmasta päällimmäisenä mieleen. Vaikka toisaalta kirjan hienous taitaa piillä siinä, että jokaisella ihmisellä on omat murheensa esimerkiksi ikään tai sukupuoleen katsomatta.
Novelleihin ei tule tartuttua turhan usein. Lukumaratonit ovat siitä hyviä, että yleensä yritän ainakin yhden novellikokoelman ujuttaa mukaan - aikaisemmin olen vain lukenut ne aina yhteen pötköön. Tämä on miellyttävämpi tapa.
Kekkosen kokoelmaa minulle muuten suositteli aikoinaan kirjabloggaaja Maria, kun kyselin kirjasuosituksia blogini 1-vuotissynttäreiden aikoihin. Siitäkin on pian 4 vuotta! En siis turhan nopeasti ole saanut tartuttua suositteluihin vaikka kirja onkin minua kiinnostanut sen ilmestymisestä lähtien.
---
Klo 14.35-16.15
694 sivua, 12h 40 min
Joel Haahtela: Elena
2003
126 s./Otava
Kisakunto alkoi kieltämättä laskemaan loppusuoralla. Mieletön väsymys ja kroppaa kolottaa näin pitkät istumisputket. Ei siis ihan otollisin lukuhetki näin hienolle kirjalle.
Toisaalta Haahtelan tarinoista juuri tälle ei ehkä ollut juuri nyt tilausta elämässäni. Joskus käy niin mainiosti, että oikea tarina ilmestyy luettavaksi oikeaan aikaan, mutta Elenalle olisi ehkä ollut tilausta joskus muulloin.
Haikean ja syksyisen tunnelman lisäksi mieleen jäi ylipäätään se ilahduttava fiilis, kun tietää että kirjasta löytyisi vaikka millä mitalla alleviivattavaa, jos kirjaa sattuisi lukemaan korostuskynä kädessä. Oli myös hauskaa, miten Kekkosen novelli-kokoelmassa juuri Aatoksen novelli jäi vahvasti mieleen ja Elenassa olikin paljon samaa. Pidin myös siitä, miten tarina kertoikin enemmän ihmisestä joka tarkkailee Elenaa kuin Elenasta itsestään.
Vielä ehdin puolen tunnin ajan lukea lisää Kekkosen novelleja! Loppu häämöttää!
---
Klo 16.30-17.00
737 sivua, 13h 10min
Helmi Kekkonen: Kotiin
Novellit Henri ja Lilja
Ohi on! Yksi novelli jäi Kekkosen kokoelmasta lukematta. Eiköhän sen tänään vielä kerkeä saada pois alta.
Olen kyllä pitänyt kokoelmasta kovasti. Kaikessa vähäeleisyydessään mieleenpainuva kokonaisuus. Ja kestäisi varmasti toisenkin lukukerran. Ja toki se, että tarinat nivoutuvat toisiinsa, tekee kokoelmasta helpommin lähestyttävän ja tarinoista tuntuu saavan paremmin kiinni.
Vaan nyt pidän hetken huilia kirjoista, voin sanoa että väsymys on vuoren kokoinen juuri nyt!
tiistai 29. syyskuuta 2015
Siilo
Hugh Howey
2013 suom. 2013
575 s. / Like
Alkanut äitiysloma oli hyvä tekosyy tarttua oman kirjahyllyn kirjaan. Siilo on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien, mutta tarina on kuitenkin tuntunut olevan sen verran kaukana omalta lukumukavuusalueelta, että lukemista on ollut helppo lykätä ja lykätä...
Howeyn kiitellyssä dystopiassa maailma on pahasti saastunut eikä ulkoilmassa voi elää. Tuhatkunta ihmistä asuukin valtavassa siilossa, joka on suurimmaksi osaksi maan alla ja käsittää kymmeniä kerroksia. Asukkaiden arkea rytmittävät oman asuinkerroksen työtehtävät ja tarkat käyttäytymissäännöt. Siilon ulkopuolisesta elämästä on kiellettyä puhua ja säännön rikkojia odottaa väistämätön karkotus myrkylliseen ulkoilmaan. Kyteekö siilossa kapinan alku kaikkien rauhanvuosien jälkeen?
Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus. Tarina oli sopivasti pahanenteinen, aikuismaisen hienostunut ja sujuvasti kirjoitettu. Kunhan päästiin kunnolla vauhtiin niin tarina vei hyvin mukanaan. Henkilökaarti ei tässä ensimmäisessä osassa herättänyt vielä kovinkaan voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei henkilöhahmot olleet mustavalkoisia ja siilon sisäisillä toimintatavoilla on monia puolia riippuen siitä miltä kantilta asioita tutkii.
Jatko-osaan on tässä tapauksessa lähes pakko tarttua. Olen tottunut siihen, että tämän tyyppisissä tarinoissa dystopian taustat paljastetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt lukija joutuu (saa) olla pimennossa pidempään. Vielä ei oikein ole selvää mistä koko siilo-hässäkässä on kyse. Yleensä on niin, että ensimmäinen osa on sarjan paras juuri näiden taustatietotarinoiden takia, mutta nyt tosiaan voi olla että jatko-osat ovat vielä herkullisempia kokonaisuuksia.
Katsotaan miten käy!
2013 suom. 2013
575 s. / Like
Alkanut äitiysloma oli hyvä tekosyy tarttua oman kirjahyllyn kirjaan. Siilo on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien, mutta tarina on kuitenkin tuntunut olevan sen verran kaukana omalta lukumukavuusalueelta, että lukemista on ollut helppo lykätä ja lykätä...
Howeyn kiitellyssä dystopiassa maailma on pahasti saastunut eikä ulkoilmassa voi elää. Tuhatkunta ihmistä asuukin valtavassa siilossa, joka on suurimmaksi osaksi maan alla ja käsittää kymmeniä kerroksia. Asukkaiden arkea rytmittävät oman asuinkerroksen työtehtävät ja tarkat käyttäytymissäännöt. Siilon ulkopuolisesta elämästä on kiellettyä puhua ja säännön rikkojia odottaa väistämätön karkotus myrkylliseen ulkoilmaan. Kyteekö siilossa kapinan alku kaikkien rauhanvuosien jälkeen?
Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus. Tarina oli sopivasti pahanenteinen, aikuismaisen hienostunut ja sujuvasti kirjoitettu. Kunhan päästiin kunnolla vauhtiin niin tarina vei hyvin mukanaan. Henkilökaarti ei tässä ensimmäisessä osassa herättänyt vielä kovinkaan voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei henkilöhahmot olleet mustavalkoisia ja siilon sisäisillä toimintatavoilla on monia puolia riippuen siitä miltä kantilta asioita tutkii.
Jatko-osaan on tässä tapauksessa lähes pakko tarttua. Olen tottunut siihen, että tämän tyyppisissä tarinoissa dystopian taustat paljastetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt lukija joutuu (saa) olla pimennossa pidempään. Vielä ei oikein ole selvää mistä koko siilo-hässäkässä on kyse. Yleensä on niin, että ensimmäinen osa on sarjan paras juuri näiden taustatietotarinoiden takia, mutta nyt tosiaan voi olla että jatko-osat ovat vielä herkullisempia kokonaisuuksia.
Katsotaan miten käy!
tiistai 22. syyskuuta 2015
Jenkkivuosi
Anu Jaantila
1979
203 s./ Otava
Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertova kirja on roikkunut lukulistallani viimeiset 15 vuotta. Kirja(sarja) on kirjoja rakastavan ystäväni yksi kaikkien aikojen rakkaimmista lukukokemuksista ja olemmekin jutelleet useaan otteeseen niin Sannasta kertovista kirjoista kuin elämästä Yhdysvalloissa.
Muutama vuosi ehti tosiaan kulua ennen kuin sain tartuttua kirjaan. Jossain välissä epäilin, että olisin lukenut Jenkkivuoden teininä, mutta tarina ei kyllä herättänyt mitään uinuvia muistikuvia kirjasta. Oletankin, että tämä oli minulle ensimmäinen lukukerta. Kirja olisi kyllä ihan varmasti tehnyt minuunkin teininä niin suuren vaikutuksen etten olisi voinut unohtaa sitä niin totaalisesti.
Jenkkivuosi on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Toki nykyajan välttämättömyydet loistavat poissaolollaan kännyköistä lähtien, mutta itse vaihto-oppilasvuosikokemuksien uskoisin olevan hyvinkin samankaltaisia näin 30 vuotta myöhemminkin. Sannan ja Samin tuttavuuden kehittyminen hiljalleen lujaksi ystävyydeksi ei myöskään ole sidottu aikaan tai paikkaan.
Yhdysvallat on aina kiinnostanut minua ja muutama ystävistänikin on aikoinaan lähtenyt niille main vaihtoon ja au pairiksi. Jos olisin vähänkin enemmän vanhojen toteutumattomien unelmien perään haikaileva, kirjan aihe olisi voinut herättää eloon menneisyyden kipupisteitä;) Olen kuitenkin jo sinut sen kanssa, etten koskaan lähtenyt vaihtoon, joten katkerilta kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa.
Sannan tarina jatkuisi vielä kirjoissa Dear Sanna; Love, Sam ja Sanna ja Sam forever, mutta päätin katkaista oman lukuputkeni ensimmäiseen osaan. Tässä vaiheessa minua kiinnosti nimenomaan vaihto-oppilasvuoden kuulumiset. Täytyykin kysyä ystävältä joskus, että miten päähenkilöiden tarina oikein jatkuikaan...
Yhdysvaltojen osavaltio-haaste: Michigan
1979
203 s./ Otava
Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertova kirja on roikkunut lukulistallani viimeiset 15 vuotta. Kirja(sarja) on kirjoja rakastavan ystäväni yksi kaikkien aikojen rakkaimmista lukukokemuksista ja olemmekin jutelleet useaan otteeseen niin Sannasta kertovista kirjoista kuin elämästä Yhdysvalloissa.
Muutama vuosi ehti tosiaan kulua ennen kuin sain tartuttua kirjaan. Jossain välissä epäilin, että olisin lukenut Jenkkivuoden teininä, mutta tarina ei kyllä herättänyt mitään uinuvia muistikuvia kirjasta. Oletankin, että tämä oli minulle ensimmäinen lukukerta. Kirja olisi kyllä ihan varmasti tehnyt minuunkin teininä niin suuren vaikutuksen etten olisi voinut unohtaa sitä niin totaalisesti.
Jenkkivuosi on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Toki nykyajan välttämättömyydet loistavat poissaolollaan kännyköistä lähtien, mutta itse vaihto-oppilasvuosikokemuksien uskoisin olevan hyvinkin samankaltaisia näin 30 vuotta myöhemminkin. Sannan ja Samin tuttavuuden kehittyminen hiljalleen lujaksi ystävyydeksi ei myöskään ole sidottu aikaan tai paikkaan.
Yhdysvallat on aina kiinnostanut minua ja muutama ystävistänikin on aikoinaan lähtenyt niille main vaihtoon ja au pairiksi. Jos olisin vähänkin enemmän vanhojen toteutumattomien unelmien perään haikaileva, kirjan aihe olisi voinut herättää eloon menneisyyden kipupisteitä;) Olen kuitenkin jo sinut sen kanssa, etten koskaan lähtenyt vaihtoon, joten katkerilta kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa.
Sannan tarina jatkuisi vielä kirjoissa Dear Sanna; Love, Sam ja Sanna ja Sam forever, mutta päätin katkaista oman lukuputkeni ensimmäiseen osaan. Tässä vaiheessa minua kiinnosti nimenomaan vaihto-oppilasvuoden kuulumiset. Täytyykin kysyä ystävältä joskus, että miten päähenkilöiden tarina oikein jatkuikaan...
Yhdysvaltojen osavaltio-haaste: Michigan
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä
Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.
Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:
a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.
b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.
c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.
d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.
Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.
Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.
Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä
Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.
Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:
a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.
b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.
c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.
d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.
Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.
Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.
Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D
tiistai 15. syyskuuta 2015
Kuin surmaisi satakielen
Harper Lee
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy
Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.
Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.
Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.
Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.
Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!
(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy
Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.
Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.
Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.
Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.
Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!
(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)