Ruumistarha

Patricia Cornwell
1994 suom. 1996
313 s. / Otava

Vuosikausia vaalin haavetta, että joskus minulla olisi aikaa ja halua lukea kaikki Kay Scarpetta -sarjan kirjan putkeen. En enää muista miksi ajattelin, että juuri tämä jännityssarja ansaitsisi moisen erityishuomion lukijalta, joka yleensä lukee kaikista sarjoista vain muutaman yksittäisen kirjan.

Vuosien mittaan lukumakuni kehittyi kuitenkin toiseen suuntaa, sillä nyt jo yhden kirjan valitseminen tuntui olevan aikamoisen ajatustyön takana. Mikään takakansiteksti ei kirjastossa houkutellut ja Ruumistarhan valitseminen oli kompromissin tulosta. Lukeminen sentään oli leppoisaa ja tarina suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävä.

Jos olisin ollut fiksu, olisin jo kotona googlaillut koko sarjan ja tutkinut niiden juonikuviot ja lähtenyt sitten metsästämään juuri sitä oikeaa Scarpettan kirjaa. Valitettavasti kirjastoreissu osui yksiin toisen pitkäaikaisen haaveeni kanssa ja kaikenlainen etukäteissuunnittelu kirjastoreissua kohtaan piti unohtaa. En muista milloin olisin edellisen kerran tehnyt yli 10 minuutin kirjastoreissuja. Niinpä olikin jo aika toteuttaa kirjastohaahuilupäivä, jonka aikana pyörin ympyrää hyllyjen väleissä, kasasin kaikkien aikojen isointa lainapinoa ja katselin rauhassa ympärilleni.

Joka tapauksessa, Köyhien kalmisto olisi ollut sarjan alkupäästä se, joka olisi kiinnostanut eniten (googletin kotiin päästyäni), mutta sitä ei kirjaston hyllyssä tullut vastaan. En tiedä oliko ensimmäiset osat nostettu jo varastoon vai ovatko ne lainassa näin hyvin. Hyllyssä oli kuitenkin useampi osa uudempaa tuotantoa ja se ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan.

Ruumistarhassa poliisiylilääkäri Scarpetta päätyy pieneen Black Mountainin kaupunkiin selvittämään 11-vuotiaan Emily Steinerin murhaa. Tekotapa muistuttaa kovasti sarjamurhaaja Temple Gaultin tekosia, ja mies sattuu olemaan Scarpettan vanha tuttu. Tarinan sykkeeseen kietoutuu myös muista sarjan osista tutut hahmot Marino ja Scarpettan siskontyttö Lucy.

Sarjan kuudes osa oli tosiaan ihan viihdyttävä jännäriki, mutta mielenkiintoista loppuratkaisua lukuun ottamatta ei kovinkaan mieleenpainuva. Murha selvitetään lopulta sellaisin kääntein, ettei samanlaista lopputulemaan ole minulla tullut vastaan jännitysgenren suhteen kuin kerran tai kaksi. Muuten kirjan lukeminen enemmänkin vahvisti sitä tunnetta, että koko sarjaa ei kannata lähteä lukemaan.

En tiedä sarjan muista osista, mutta Ruumistarhassa oli aika paljon tekniikkaan liittyvää kuvailua, joka oli auttamatta vanhanaikaista. 90-luvun it-juttuihin liittyvät FBI:n supertietokoneet yms aiheuttivat lukijassa enemmänkin hilpeyttä. Siinä mielessä ei voi sanoa, että tarina kestäisi kovinkaan hyvin aikaa, koska sen ajan osaaminen oli otettu niin vahvasti osaksi tarinaa. Toisaalta kirjan olisi tietenkin voinut lukea aikamatkana 90-luvulle...

Nyt on vuosien uteliaisuus tyydytetty ja yksi Cornwellin kirja luettu. Voin jatkaa hyvillä mielin elämääni kohti uusia rikollisia seikkailuja ja kehitellä uusia kirjallisia megahaaveita, jotka eivät luultavasti ehdi toteutumaan ennen kuin olen jo muuttanut mieltäni... ;)

Osavaltio-haaste: Pohjois-Carolina