Lisa Genova
2007 suom. 2010
326 s./WSOY
Taisin alun perin kiinnostua tarinasta nähtyäni trailerin elokuvaversiosta. Leffa on vieläkin katsomatta, mutta ehdottomasti lähitulevaisuuden suunnitelmissa mitä elokuviin tulee.
Edelleen Alice kertoo viisikymppisenä alzheimerintautiin sairastuvasta naisesta. Ennen kiireistä arkea rytmittivät luennot yliopistolla, työmatkat pitkin poikin maailmaa ja yhdessä vietetty aika aviomiehen ja perheen kolmen aikuisen lapsen kanssa. Diagnoosin jälkeen elämä rajoittuu pikkuhiljaa oman kodin piiriin, kun asiat ja ihmiset unohtuvat hetkellisesti ja kotiinkin on välillä vaikea löytää kesken juoksulenkin.
Raskaasta aiheestaan huolimatta tarina ei ollut lainkaan raskassoutuinen. Kirja on nopealukuinen ja tarina rakennettu tiiviiksi paketiksi siitä miltä tuntuu hiljalleen menettää ote omaan itseensä. Tarinan luettuaan olo ei ole toiveikas, mutta silti kummasti päällimmäiseksi mieleen jää lohdullinen fiilis. Ehkä juuri Alicen tapauksessa siihen vaikuttaa se, miten lapset ovat valmiita tekemään äitinsä elämästä mahdollisimman mielekästä niin pitkään kuin hänen on mahdollista olla kotona.
Alzheimerintauti on yksi paskamaisimmista taudeista, vaikka omakohtaisia kokemuksia minulla ei taudista olekaan. Kirja oli hyvä ja tärkeä lukukokemus, varmasti sopisi lukulistalle ihan jokaiselle - niin monen elämää tauti kuitenkin koskettaa enemmän tai vähemmän.
Olen nyt lukenut kirjan kahdesti ja käynyt katsomassa elokuvan. Tämä oli koskettava tarina.
VastaaPoista