Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen
2011
287 s./Otava
Luimme Härkösen uusimman romaanin kimpassa Terhin kanssa. Pidän tätä periaatteessa ensikosketuksenani kirjailijan tuotoksiin, vaikka olenkin aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Loppuunkäsitelty. Se on kuitenkin niin henkilökohtaisesti hänen omaan elämäänsä liittyvä, etten osaa pitää sitä tavallisena romaanina. Kolumneja olen lukenut niihin törmätessäni ja Härkösen kirjoitustyyli on kyllä ollut tuttu jo vuosien ajan.

Tuula ja Harri elävät uusperheen arkea yhdessä Tuulan pojan Roopen kanssa. Eräänä päivänä Tuula huomaa törmäävänsä sijaisvanhemmuutta käsitteleviin juttuihin tämän tästä ja yksi asia johtaa toiseen. Pian perhe valmistautuukin jo ottamaan luokseen asumaan kaltoinkohdellut Vennin ja Luken, jotka ovat 5- ja 8-vuotiaat sisarukset. Tutustuminen ei käy yhdessä yössä, vaan kaikkien on poistuttava omalta mukavuusalueeltaan saadakseen uudet perhekuviot toimimaan.

Koin kirjan todella helppolukuisena, mutta silti hyvin informatiivisena. Sijaisvanhemmuus ja siihen liittyvät asiat ovat tärkeä ja kiinnostava aihe, vaikka en kirjan takakansitekstiä täysin allekirjoitakaan: En itse näe aihetta hirveän suurena tabuna, kun minäkin törmään sijaisvanhemmuutta ja lasten kaltoinkohtelua käsitteleviin artikkeleihin joka toisessa naistenlehdessä. Mutta ei se mitään, romaanien puolella aihe toki saattaa olla vähemmän käsitelty.

Onnen tuntia lukiessani tuli heti selväksi, että Härkönen osaa kirjoittaa mukavan kansantajuisesti ja sitä myöten miellyttävästi. Hän värittää arkipäivän vakaviakin ongelmia huumorilla, mutta ei vedä kaikkea ihan läskiksi. En ole tosiaan hänen kirjojaan montaa lukenut, mutta elän siinä uskossa, että hänen kirjoillaan on usein tosi selkeä aihe toisin kuin monilla muilla kirjoilla. Tuntuu, että Härkösen teoksiin on hyvä tarttua, kun haluaa lukea tavallisten suomalaisten ihmisten arjesta, jossa kamppaillaan milloin puolison haluttomuuden ja milloin lapsettomuuden kanssa. Tässä tuleekin minun suurin ongelmani: minua ei tuo tavallinen arki juuri kiinnosta - lukijana olen sitä kastia, että tavallista arkea saa yllinkyllin kun istahtaa teekupillisellen lähipiirin kanssa ja ruotii ongelmansa siinä. Joten siinä mielessä en ole lainkaan Härkösen kohdeyleisöä.  

Hyvää lukukokemusta häiritsi hieman se, että koin Härkösen kehittelemän päähenkilön Anna-Leenaksi itsekseen. En yleensä ole kiinnostunut lainkaan kirjailijoista itsestään. Minua ei kiinnosta onko kirjailijalla X miestä, kissaa, omakotitaloa, vaihto-oppilasvuosi takanaan, hybridiautoa tai mitä vielä. Härkönen on kuitenkin aina ollut kovin julkinen ihminen - ei välttämättä niin, että hän avautuisi elämästään Seiskassa, mutta olen kuitenkin esimerkiksi hyvin tietoinen hänen viljelemästään huumorista. Kaikki tällainen vaikuttaa ilmeisesti siihen, että en voi olla ajattelematta Tuulaa Anna-Leenana, vaikka heillä ei varmaankaan ole muuta yhteistä kuin tietynlainen sanavalmius.

Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa kirjasta, mutta yllätyin kun tarinan vakavasta luonteesta huolimatta minulle jäi sellainen fiilis, joka yleensä jää chic lit'iä luettuani. Onko muille käynyt tämä sama juttu? Tietenkin Onnen tunnissa uitiin hieman syvemmissä vesissä kuin yöunien menettäminen täydellisten kenkien takia, mutta silti kirjan lopetettuani tunsin vahvasti, että nyt olen lukenut melko kevyen kirjan, jossa tosin käsiteltiin melko vakavaa aiheutta. Kummallista.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ainakin pienen sellaisen. Kiinnostukseni Härkösen muita kirjoja kohtaan ei herännyt, eli uudesta kirjailijasuosikista en voi puhua, mutta hänen tyylinsä oli kuitenkin hirveän helposti lähestyttävä ja Onnen tuntia luki mielellään välipalakirjana ja tällä oli ehdottoman hyvä aloittaa kotimaista kirjallisuutta käsittelevä haaste. Kirjailijan kolumneja luen varmasti sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla. 

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan kotimaisten naiskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta.