Peter Hoeg
1992 suom. 1993
487 s./Tammi
Smilla Jaspersen on nainen, joka tuntee lumen salaisuudet vartuttuaan Grönlannin karuissa oloissa. Kun hänen 6-vuotias naapurinsa ja ystävänsä Esajas kuolee pudottuaan katolta, Smilla tietää että kuolema ei ollut luonnollinen. Mutta kuka haluaisi päästä eroon harmittomasta pikkupojasta, jonka elinpiirikin rajoittuu äitiin ja muutamiin tuttuihin? Smillan tutkimukset etenevät hitaasti mutta vakaasti, ja pian hän huomaa sotkeutuneensa paljon isompiin kuvioihin kuin aluksi luuli. Päästäkseen eteenpäin murhaajajahdissaan hänen on opittava luottamaan muihin ihmisiin - taito jota hän ei ole koskaan oppinut.
Oikeastaan muuta en tohdikaan kirjasta paljastaa. Takakansitekstitkin olivat kovin suppeat, joten tarina pysyi yllättävänä loppumetreille asti. Lukukokemus oli klassikkonäkökulmasta hyvä, mutta yleisesti ottaen keskiverto. En ole täysin vakuuttunut siitä, että Hoeg olisi vertaansa vailla. Pidin kuitenkin tarinasta, joissan kohdissa enemmän ja joissain vähemmän.
Kirjan lukeminen ajoittui sopivasti koviin talvipakkasiin. Smillalle lumi on kuin ystävä. Hän on varttuessaan oppinut lumen kymmenet eri nimet ja tietää miten lumen ympäröimänä eletään. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen lapsuusmuistoihinsa. Eskimoiden arjesta en ole aikaisemmin lukenut kovinkaan paljon, joten koin Grönlannin elämäntavan kuvailun suorastaan eksoottiseksi. Pidin myös kirjan tunnelmasta. Esajaksen kuoleman jälkeen pakahduttava suru väistyy nopeasti, mutta tietynlainen surumielisyys jää kytemään kaiken toiminnan ylle. Lukijanakin huomasin ahdistuvani puolikuuron ja yksinäisen pojan kuolemasta. Loppua kohden keskitytään toimintaan ja tunnelma häviää. Ehkä se on ymmärrettävää, kun pojan kuolema ei olekaan niin yksiselitteinen asia vaan osa isompaa kokonaisuutta?
Jotain tästä kaikesta jäi selvästi puuttumaan. Tanskalaistunut Smilla ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen, muut tarinassa vilahtavat henkilöt tuntuvat hieman yhdentekeviltä. Välillä juonta vaivasi pieni paikallaan polkeminen, ilmeisesti jännitystä on yritetty kasvattaa juuri niissä kohdissa? Johtuiko se sitten minulle tuntemattomista paikoista ja maista, mutta lukemisen aikana ne eivät oikein onnistuneet heräämään eloon mielessäni. Kirjoitustyyli oli oikein miellyttävä ja helppolukuinen, mutta minua jäi häiritsemään muutaman kerran tarinan väliin isketyt filosofiset hienostelut. Tarina etenee normaalisti satojakin sivuja ja yhtäkkiä kaiken halkoo korkealentoinen miete, joka ei "mitenkään liity mihinkään". Miete on muutaman lauseen pituinen ja sitten palataan normaaliin kerrontaan. Väkisinkin tulee mielikuva, että kirjailijan on ollut pakko mahduttaa keskivertoa paremmat ajatelmansa mukaan tarinaan, koska muuten ne olisivat menneet hukkaan. Harmi, etten lukiessani tajunnut kirjoittaa outoja pätkiä muistiin. Olisi kiinnostavaa tietää, jos muutkin ovat ihmetelleet samoja kohtia.
Luin kirjan yksissä tuumin Kirjaurakka 2011 blogin Raisan kanssa. Linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan hänen mietelmiään kirjasta.
Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 1993: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."
P.S. Hoegiin tutustuminen tuskin jää tähän. Mikä muu kirja häneltä kannattaisi lukea?
Mä suosittelen koulukotikuvausta nimeltä Rajatapaukset. Olen itsekin meinannut lukea sen uusiksi. Teki ison vaikutuksen, lukemisesta on tosin pitkä aika.
VastaaPoistaAllekirjoitan kaiken sanomasi, joskaan en muista paninko merkille filosofisia hienosteluja?
VastaaPoistaMinua vähän häiritsi kerrontatyyli, että kadulta X käännyin kadulle Z, josta oikaisin tielle Q, kun ei kuitenkaan ole tuo Kööpenhamina (tai muutkaan tapahtumapaikat) niin kovin tuttu niin oli vähän tylsää. Jos olisi ollut tuttuja paikkoja niin varmasti paljon kivempaa!
Jee! Nyt onnistuin bongaamaan yhden outouden kirjan sivuilta.
VastaaPoistaEli ensin ihan normaalia toivetta siitä, että arkku olisi avonainen ja nainen pääsisi hyvästelemään pikkupojan kunnolla ja SITTEN "kunpa saisin edes kerran tuntea reidelläni hänen pikku seisontansa viestin uinuvasta ikiaikaisesta erotiikasta, yöperhosen siivenlyönnit ihoani vasten, onnen mustat hyönteiset."
Tuon jälkeen olin ihan että WHAT?! Mihin toi nyt sitten liittyi? Ja kun kaikki oli niin normaalia tuohon mennessä (s.86) ja yhtäkkiä tuollaista korkealentoista meininkiä. Ja sitten jatkuu taas "Pakkanen on jäädyttänyt maan niin kovaksi, että haudan täyttäminen on lykättävä tuonnemmaksi..."
Minu mielestä tuo ei vain sovi tekstin joukkoon, kun se hyppää sieltä silmille niin vahvasti. Ja tuollaista tapahtui noin 3-4 kertaa kirjan aikana.
Vierailen täällä Raisan blogista, mutta suosittelen samaa kirjaa kuin Salla. Taisin pitää siitä jopa enemmän, joskin se oli rakenteeltaan jotenkin erilainen kuin moni muu kirja.
VastaaPoistaKerroit sen verran Lumen tajun juonesta, että kirja alkoi palautua mieleen, vaikka näiden kummankin lukemisesta on parikymmentä vuotta.
Kiinnitin tuohon huomiota sillä, että se oli toinen kahdesta pikkupojan erektioon viittavasta kohdasta, jotka oli mun mielestä kyllä vähän WHAT ja mikäs pedofiilijuttu tämä nyt onkaan? Että olen ollut niin järkyttynyt siitä, että en sitten ole tarkemmin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka outo lausahdus tuo onkaan... Mutta nyt tarkemmin ajateltuna... miksi se nimenomaan sitä pikku seisontaa kaipaa, miksei vaikka yhteisiä lukuhetkiä tms?
VastaaPoista