Jääkaksoset

S.K. Tremayne
2015 suom. 2016
349 s./Otava

Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.

Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?

Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.

Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.

Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.