keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Herrasmiehiä ja huijareita

Joanne Harris
2005 suom. 2006
527 s./Otava


St. Oswald on paljon enemmän kuin pelkkä arvostettu poikakoulu. Päähenkilöistä toinen on toiminut koulun opettajana jo lähes sata lukukautta. Vuosiluokat ovat seuranneet toisiaan ja Straitley on uskollisesti pysynyt tornihuoneessaan opettamassa klassisia kieliä. Vanha mies on tähän päivään asti onnistunut välttelemään uudistuksen monia tuulia, mutta nyt rehtori on tehnyt selväksi, että asiat tulevat muuttumaan ja että Straitleylle ei välttämättä ole tilaa uusissa suunnitelmissa. Toinen päähenkilö puolestaan on ujuttautunut St. Oswaldiin pyhänä aikeenaan tuhota koulu. Aikoinaan koulu edusti hänelle kaikkea sitä, mikä on tavoittelemisen arvoista elämässä. Lopulta kuitenkin kävi niin, että hienostokoulu murskasi hänen jokaisen unelmansa. Nyt St. Oswaldin opettajien ja oppilaiden on tullut aika maksaa.

Ihailen kieltämättä silloin tällöin taitoani olla lukematta mitään kirjasta, jonka lukemista olen aloittelemassa. Se tarkoittaa sitä, että en ole vuosiin lukenut kirjasta arvosteluja, tutustunut takakansitekstiin tai jutellut siitä kenenkään kanssa. Hyppään siis tarinaan täysin kylmiltäni enkä tiedä ollenkaan mitä on odotettavissa ja yleensä kaikki päättyy hyvin.

Taisitte jo arvatakin: tällä kertaa kaikki meni aika lailla pieleen, eikä vain siksi, että luin kirjaa kuumeisena. Tätä on melkein nolo myöntää, mutta luin ensimmäiset 200 sivua luullen, että kirjassa on vain yksi päähenkilö! Kappaleet on jaettu mustiin ja valkoisiin shakkinappuloihin ja (liian) pitkään olettamukseni tehtiin mahdollisiksi: valkoisen nappulan alla olevan vanhan miehen kertomukset vuosikausia kestäneestä opettajan urasta sopivat yhteen mustan nappulan alla olevan nuoren pojat kertomuksiin siitä, miten hän haluaisi, että hänen tulevaisuutensa olisi St. Oswaldissa. Kieltämättä se, että nuori poika paljastaa jossain vaiheessa haluavansa tuhota koulun eikä ole onnistunut sitä tekemään sadan lukukauden aikana, hämmensi vähän, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi:) Oli hieman vaikeaa saada oikeasta tarinasta kiinni kirjan puolivälissä, mutta onneksi tarina vei mukanaan ja asiat alkoivat selvitä.

En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat lukiessa tai elokuvaa katsellessa täysin ulapalla tapahtumista. Välillä toki saattaa tulla kummallinen episodielokuva vastaan, josta ei ihan heti saa selvää, mutta yleisesti ottaen pysyn mukana kävi miten kävi. Ihmettelen aina ihmisiä, jotka valittavat melkein joka toisen teoksen olleen sekava. Edellisen kerran pääsin ihmettelemään kollegan kommenttia Varistytöstä, joka ei kuulemma ollut hyvä, kun oli niin älyttömän sekava. Minusta kyseinen kirja taas oli kirjoitettu kaikista näkökulman vaihdoksista huolimatta todella helpoksi lähestyä, melkein liian heppoiseksi. Joten menee kyllä hetki, että toivun täysin tästä Harrisin kirjan aiheuttamasta hämmennyksestä;)

Kaiken ylimääräisen säätämisen jälkeen kirjasta jäi hyvä jälkimaku. Takakansiteksti vihjaa kirjan olevan veijariromaani, mutta siihen tarina oli mielestäni liian synkeä ja kuolemaa täynnä, jotta voisin kommenttiin täysin yhtyä. Tosin ei tarina kovin epätoivoistakaan oloa jättänyt, joten ehkä se oli sitten yllätyksellisellä sosiopaatilla kuorrutettu veijariromaani...?

Olen koko ajan kuvitellut lukeneeni Joanne Harrisilta yhtä ja toista, mutta toistaiseksi olen lukenut vain Sinisilmän ja pidin siitä valtavasti. Tarina oli ihanalla tavalla kamala ja samoja elementtejä kohtasin myös tässä nyt lukemassani tarinassa. Jostain syystä olen luokitellut Harrisin rakkausteemasta ammentavaksi viihdekirjailijaksi esimerkiksi Binchyn tapaan, mutta oikeastihan Sinisilmä sekä Herrasmiehiä ja huijareita edustavat ihan erilaista kirjallisuutta.

10 kommenttia:

  1. Minä en muista, että tämä olisi ollut yhtään sekava :D Muistan vaan, että lopussa vedettiin matto kunnolla jalkojen alta ja olin ihan, että MITÄH?! Mutta sekin oli vaan hyvä reaktio.

    Mutta no näin me luemme kirjoja eri tavalla. Moni on Sinisilmää parjannut, mutta minua kyllä kiinnostelee kovastikin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei tarina varmaan oikeasti ollut edes ollenkaan sekava, mutta kun pidin oletuksestani kiinni, että kirjassa on vain yksi päähenkilö niin aika pitkälle tosiaan pääsin lukemaan ennen kuin tajusin, että ei, kirjassa ei ole vain yhtä näkökulmaa:D Pitäisi vähän useammin lukea kirjan takakansiteksti ennen kuin alkaa lukemaan kirjaa:D

      Poista
  2. Samoja fiiliksiä kuin Katrilla, Herrasmiehiä ja huijareita on yksi minut onnistuneimmin yllättävistä kirjoista. En kyllä muista oliko tämä sekava, muistan kyllä olleeni pihalla siinä lopussa siis. Harris on joka tapauksessa minulle jonkinlainen lohtukirjailija.

    Minä en henkilökohtaisesti pitänyt Sinisilmästä, mutta arvostan tavallaan Harrisin tavoitetta kirjoittaa kirja jossa ei ole yhtään samaistuttavaa henkilöä (tai näin luin jostain haastattelusta). Eihän se huono ollut, mutta sai minut niin ahdistuneeksi etten voi sanoa pitäneeni.

    Mielestäni Binchy on (hänestä pidän kyllä myös) hieman "hömpämpi" kirjailija kuin Harris, jolla on kirjoissaan myös muuta kuin sitä rakkautta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä vähän ihmettelinkin sitä, että miten onnistuin pitämään Sinisilmästä niin paljon, vaikka kaikki henkilöhahmot olivat enemmän tai vähemmän inhottavia. Yleensä henkilöhahmoihin samaistuminen on kirjassa kaikki kaikessa, mutta ehkä Sinisilmä oli sitten vain niin mielenkiintoisen erilainen, että se voitti minut puolelleen, vaikka henkilöhahmot eivät olleetkaan samaistuttavia.

      Poista
  3. Minä en ole tätä Harrisin kirjaa lukenut. Harrisin Suklaa-trilogian oli minusta upea, mutta Sarkaa ja samettia ei muistaakseni ollut niin hyvä. Aion ehdottomasti lukea koko Harrisin tuotannon, pari kirjaa odottaa jo kirjahyllyssä lukemistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tässä vähän arvon, että ottaisinko lähestyvälle Nykin reissulle Harrisin enkunkielisen kirjan, joka odottelee minua kirjahyllyssäni. Olisi kiva lukea reissussa enkuksi niin kielikylpy olisi täydellinen:)

      Poista
  4. Heitin haasteella, käy nappaamassa: http://suketus.blogspot.fi/2014/04/tarkea-kirjallinen-kohtaaminen.html

    VastaaPoista
  5. On jo sen verran kauan tämän lukemisesta, etten muista arvasinko juonen vai en... Harmi. Joskus olen nimittäin vähän turhan hyvä näissä aavistuksissani. Mutta tämä oli kuitenkin mieleenpainuvampia dekkareita, joita olen lukenut, joten sikäli oli onnistunut tarina. (Eli siis ylipäätään muistan kirjan.) Tosin shakkinappuloihin en ole kiinnittanut mitään huomiota, joten olit ilmeisesti kuumeisenakin tarkempi kuin minä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tuo kappaleiden jako shakkinappuloihin oli ihan hauska veto: päähenkilöthän kuitenkin tavalla tai toisella pelaavat keskenään peliä ja toinen on ns. hyvis (valkoinen) ja toinen pahis (musta) ja kun molemmilla on omat vuorot vuorotellen niin tarinan näkökulmakin vaihtuu samalla.

      Poista