sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Viattomat

Torey Hayden
2011 suom. 2012
334 s./Otava


Montanalaisessa Abudancessa alkaa yllättäen tapahtua enemmän kuin Hollywoodin toimintapätkissä konsanaan! Elokuvatähti Spencer Scott joutuu jälleen tarjoamaan väliaikaisen kodin yhdeksänvuotiaalle pojalleen Tenneseelle, vaikka onkin tehnyt erittäin selväksi tämän äidille, ettei mielellään olisi lainkaan tekemisissä kyseisen pojan kanssa. Pikkukylän köyhälistöön kuuluva Dixie puolestaan yrittää saada rahaa säästöön maksaakseen jälkikäteen pienen poikansa vaatimattomat hautajaiset. Naisen hulttiopoikaystävä päättää pistää kunnolla rahoiksi sieppaamalla Hollywood-tähden pojan. Ja tästä tarina vasta alkaa.    

En juuri kokenut mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, mutta kun ystäväni ilmaisi halunsa lukea Haydenin uusimman yhdessä, ajattelin että mikäs siinä. Olen aikaisemmin lukenut Tiikerin lapsen joskus yläasteella, ja vaikka pidin teoksesta kovasti, ajattelin jo tuolloin kirjailijan tuotannon olevan tyyliä kun-olet-lukenut-yhden-olet-lukenut-kaikki. No, en tiedä onko mielikuvani oikea, sillä ystäväni puolestaan on lukenut kaikki kirjailijan kirjat ja pitää niistä kovasti. Uskon, että kirjan lukeminen tarjoaa meille todella hyviä keskustelunaiheita, kunhan sinne asti päästään.

Mielipidettäni kirjasta on tällä kertaa hieman vaikeampi saattaa kirjalliseen muotoon, sillä vaikka tarina osoittautui myötähäpeää herättäväksi jo ensimmäisten kappaleiden jälkeen, luin kirjan silti ahmimalla muutamassa päivässä. Ristiriitaista, eh. Vatsataudista toipuminen vaati helppoa ja juonivetoista tarinaa, jonka parissa viihtyy ja ei tarvitse liikaa miettiä syntyjä syviä. Siinä mielessä Viattomat oli loistovalinta, sillä kieli on konstailematonta ja tapahtumat etenevät mukavaa vauhtia. Voisi jopa sanoa, että lukiessaan kirjan tarinan näkee silmiensä edessä elokuvana.

Tarinan tasosta ei kuitenkaan päästä mihinkään, se on hävettävän huono! Melkein tekisi mieli kehottaa kaikkia teitä tarttumaan kyseiseen kirjaan, jotta pääsisitte kokemaan oikein heppoisen ja ennen kaikkea hölmön tarinan. Kirjailijan taustan huomioon ottaen hänellä on varmasti ollut kunnialliset aikeet kuvata lapsen kehittymistä ympäristössä, jossa kaikki aikuiset ovat itsekkäitä eivätkä anna lapsen hetkeksikään unohtaa miten epätoivottu tämä on. Takakannen tekstissä luvataan, että romaani on koskettava, mutta minun oli todella vaikea liikuttua yhdenkään henkilön puolestan. Seuraavien kappaleiden aikana aion päästää sisäisen urputtajani valloilleen, joten spoilauksilta ei voi välttyä. Hayden-fanien, joilla Viattomat on vielä lukematta, kannattaa lopettaa tähän:)

Ensin haluan sanoa, että rajansa kaikella, kun kirjailija alkaa tehtailemaan henkilöhahmoja. Koko sakki on nimittäin sellaista ääripäiden juhlaa, ettei ole tosikaan. Elokuvatähti on tietenkin läpeensä itsekäs oman elämänsä sankari. Miehen naisystävä on tyhmä, mutta hyväsydäminen kaunotar, jolla olisi lämpöä ja rakkautta jaettavaksi pikkupojallekin, mutta joka ei kuitenkaan uskalla uhmata miesystäväänsä liikaa. Köyhällä naisella on sydän paikallaan, mutta ei tarpeeksi rohkeutta lähteä huonosta ihmissuhteesta pois. Hulttiomiehellä on järjettömiä unelmia tulevan rahakasan suhteen, mutta ei juurikaan älliä toteuttaakseen mielettömiä suunnitelmiaan. Ja pikkupoika on tietenkin huonosti kasvatettu ylipainoinen rääväsuu, joka haluaa viettää elämänsä pelikonsoleita hellien.

Kirjaa lukiessani olin äärettömän pettynyt siihen, miten läskiksi kaikki vedetään. Totta kai tarinan, joka on koottu tietyntyyppisillä henkilöhahmoilla, on edettävä ja päätyttävä tietyllä tavalla. Elokuvatähden on tajuttava olleensa itsekäs paskiainen, mutta ennen kaikkea hänen on tajuttava miten paljon sittenkin välittää pojastaan. Köyhän naisen on päästävä jakamaan äidillisiä neuvoja siepatulle pojalle, ja totta kai tämän on onnistuttava kasvattamaan hänestä parissa hassussa päivässä kiltti, hyväkäytöksinen, iloluontoinen ja kerrassaan ihastuttava nuori mies. Siis oikeasti! Kaikki menee liian imeläksi, ja pojan muuttumista alleviivataan liiallisuuksiin Dixien jatkuvasti huomautellessa, miten hänkin haluaisi juuri Tenneseen kaltaisen pojan.

Ennen kuin alan liikaa toistamaan itseäni, totean ettei tarina varmaankaan olisi voinut olla naurettavampi. Tehdään nyt kuitenkin itsestään selvät asiat vielä selväksi: en tietenkään naureskellut partaani julmuuksille, joita lapset kokivat kirjan aikana. Aiheen huomioon ottaen olisin vain toivonut, että kirjailija olisi ikään kuin kunnioittanut henkilöhahmojaan enemmän kirjoittamalla hieman uskottavamman tarinan. Sanokaa nyt joku muukin vielä, ettei tämä kirja ole kovin laadukas, ettei minun tarvitse yksinäni kärvistellä ja vihastuttaa Hayden-faneja:D

Lukukokemuksen myötä ansaitsen pisteen So American -haasteessa ja valloitan Montanan. Osallistun kirjalla myös Minihaasteeseen, jossa maalis-huhtikuun aikana pitää lukea sellaisen kirjailijan teos, jonka tuotantoon on jo yhden kirjan verran tutustunut, ja jolta on aina halunnut lukea lisää. Olen tosiaan yli 10 vuotta sitten lukenut edellisen Haydenin, ja olen aina miettinyt, pitäisikö vielä lukea häneltä jotain Tiikerin lapsen lisäksi. Viattomat ei juuri vakuuttanut minua, mutta uskon että hänen muu tuotantonsa on laadukkaampaa.

13 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut kaikki Haydenit ja minusta nämä fiktiiviset ovat kaikista "huonoimpia". Ne, missä Torey on itse kertojana, ovat melkein kaikki olleet minulle tosi hyviä lukukokemuksia.

    Hayden-faninan tietenkin luin tämänkin, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan Haydenin omaa ääntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa olen monelta lukijalta kuullutkin, että fiktiiviset tarinat eivät toimi yhtä hyvin kuin tosipohjaiset tarinat.

      Poista
  2. Minäkään en innostunut tästä yhtään. Pidän Haydenin tosipohjaisista kirjoista todella paljon, mutta tämä oli kyllä kehno.

    VastaaPoista
  3. Oho, tämä on kai uusi. Olen lukenut muita Haydeneitä ja pitänyt niistä. Mutta ihan kuin tuolta kuultaisi läpi amerikkalaisuus. Olen ennenkin sanonut, että mielestäni amerikkalaisuus on sitä, että lukijalle tarjotaan kaikki juuri noin kärjistettynä ja karikatyyrisenä. Juuri noin kuin kuvailit, että kaikki vedetään läskiksi. Televisiossa amerikkalaisyleisöllekin pitää toistaa ja toistaa ja kerrata aina mainoskatkon jälkeen. Isoveli valvoo -meininki on juuri sitä, että yleisöä (katsojat, lukijat) pidetään vähän hölmöinä ja heille pitää kädestä pitäen näyttää asiat kärjistettyinä. Eihän ne muuten mitään tajua. Tai ymmärrä. Tai muista.
    Ehdottomasti haluan lukea tämän, arvostelusi sai minut kiinnostumaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt kun sanoit, niin kyllä, kovin amerikkalainen tämä teos taitaa olla. Vaikka yleensä en juuri tämän tyyppisiä amerikkalaisia kirjoja lue, joten en onneksi pääse kovin usein menettämään hermojani. Itse asiassa nythän tämä muuttui mielenkiintoiseksi, kun on meneillään se So American -haastekin, että kuinka moni luetuista kirjoista onkin samalla tavalla heppoinen kuin Viattomat...

      Poista
  4. Minäkään en pitänyt tästä. Haydenin tositapahtumiin perustuvat kirjat ovat parempia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon vahvasti, että omat Hayden-seikkailuni olivat tässä. Tiikerin lasta tulen vaalimaan hyvänä lukukokemuksena, mutta tämä jätti sen verran huonon maun, että minun on ehkä hyvä pysytellä muiden kirjailijoiden parissa.

      Poista
  5. Mä en ole vielä lukenut tätä, niin en osaa verrata muuhun tuotantoon. Kannattaa kuitenkin ehkä mielummin tarttua niihin tosipohjaisiin (ainakin itse olen pitänyt niistä enempi kuin fiktiivisistä), vaikka nekin on tehty aika kaavamaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutama tuttu on lukenut Haydenin koko tuotannon ja heiltä olen myöskin kuullut kehuja juuri tosipohjaisista teoksista. Olisi kyllä hauska tietää, onko muut fiktiiviset kirjat yhtä läskiksi vedettyjä kuin Viattomat, vai oliko tämä uusin teos vain ihan pohjanoteeraus.

      Poista
  6. Tästä kirjasta kerrottiin juuri SSKK:n kerholehdessä (minä saan sen, vaikkei kuukaudenkirjoja minulle lähetetä, ellen erikseen tilaa) ja hetken mietin kiinnostaisiko se minua. Onneksi luin nämä sinun mietteesi :D

    Olen siis lukenut todella monta Haydenin kirjaa ja kuulun siihen ryhmään, jonka mielestä kirjat toistavat pitkälti samaa kaavaa: vain henkilöt (lapset) vaihtuvat.

    Tikkerin Lapsi lienee paras Haydenin kirjoista. Tykkäsin kyllä joistakin muistakin, mutta tietyssä vaiheessa alkoi tökkiä. Ei enää minulle siis Haydeniä.

    Tämän voisi kyllä toisaalta lukaista ihan vain tämän sinun kirjoituksesi perusteella, jotta saisin itsekin kertoa mielipiteeni ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä hieman härskiä onkin: haluaisin ihmisten lukevan tämän, jotta saisi kuulla miten huonona muut tätä pitävät ja kiinnittävätkö he huomiota samoihin asioihin kuin minä. Kiitos muuten kommentti-avusta, nyt on minullakin tämä kätevä vastaa-suoraan-jokaiselle-kommentoijalle-palvelu:D Taas yksi huoli enemmän maailmassa:)

      Poista
  7. Hei Sonja, löysin blogisi epämääräisen blogisurffailun kautta. En ole lukenut tätä teosta mutta minua kyllä harmittaa, jos tämä on Haydenin nykyinen linja. Tulee mieleen bisnesvetoisuus taiteen kustannuksella, nimittäin jotkut lapsipsykologiset kuvaukset ovat olleet tosi mielenkiintoisia ja vetävästi kirjoitettuja - en sitten tiedä kuinka paljon niillä on todella on todellisuuspohjaa, vaikka Hayden on opettanut psykologina erityislapsia.

    VastaaPoista