sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus


Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

2 kommenttia:

  1. Tämä oli minusta äärettömän kiinnostava, helppotajuinen ja hyvä. Ehkä hieman tiivistämisen ja toiston karsimisen varaa olisi ollut, mutta tällaisenaankin kirja oli erittäin ahmittava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että on löytänyt toisenkin lukijan. En muista ollenkaan kirjan ilmestymisestä mitään hässäkkää. Kirja tuli ihan sattumalta kirjastossa ohi kun kävelin tietohyllyjen ohi. Taitaa vielä suurelta yleisöltä olla pimennossa, että murhaaja on selvinnyt:D

      Poista