keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Synkkä niin kuin sydämeni



Antti Tuomainen
2013
302 s./Like


Aleksi Kivi menettää äitinsä 13-vuotiaana. Äidin viimeistä lepopaikkaa ei koskaan löydetä, eikä syyllistäkään saada kiinni. Nuori poika jää kärsivällisesti odottamaan: hän tietää aikansa vielä tulevan, joku päivä hän vielä pakottaa syyllisen tilille äitinsä murhasta. Kahdenkymmenen vuoden päästä Aleksi löytää itsensä Kalmelan kartanosta talonmiehen hommista. Kartanon omistaja on varakas ja vaikean miehen maineessa oleva Henrik Saarinen, jota Aleksi pitää hyvin todennäköisenä syyllisenä äitinsä murhaan. Miten Aleksin yhden miehen kostoretken käy? Onko Saarinen todella murhaaja?

Antti Tuomaisen Parantaja on keikkunut lukulistallani jo hyvän aikaa. Lokeroin sen alun alkaen niiden kirjojen joukkoon, jotka vaativat kaikin tavoin oikean lukuhetken ja siksi tarinaan tarttumisessa onkin kestänyt hetki jos toinenkin. En yleensä ole kovin nopealiikkeinen niiden kirjojen suhteen, joiden lukemista odotan eniten. Erityisen odotetuksi lukukokemuksesta tekee myös se, että kyseisellä epävirallisella listalla harvoin on kotimaisia kirjoja, joten jännittäviä hetkiä on vielä luvassa!

Synkkä niin kuin sydämeni ilmaantui sopivasti eteeni ennen lomalle lähtöä ja päätin aloittaa Tuomaiseen tutustumisen sillä. Tämän vuoden uutuuksia on tullut luettua tavallista vähemmän, kotimaista kirjallisuutta vieläkin vähemmän ja kotimaisia miespuoleisia jännityskirjailijoita ei juuri lainkaan - koskaan.

Omaan korvaani melko mahtipontiselta kuulostava nimi vei heti harhateille, sillä itse tarina oli mielestäni liiankin simppeli ja tasapaksu. Liian usein huomasin ajatuksieni laukkaavan jossain ihan muualla kuin riveissä joita luin. Oma mielikuvitus teki taas tepposet siinä mielessä, että huonona takakansitekstin lukijana poimin vain sanat äiti ja poika ja tein omat johtopäätökseni kirjan nimestä, joka tuntui todella pahanenteiseltä. Odotin tarinan olevan tunnelmaltaan ehkä samankaltainen kuin Lindqvistin Kultatukka, tähtönen tai Waltersin Kuvanveistäjä: ehkä tarina karmivasta pojasta ja tämän vielä pelottavammasta äidistä tai jotain... Olin kieltämättä hämmentynyt, kun huomasinkin olevani jumissa ihan perusjännärin kanssa, jossa menneisyyden vangiksi jäänyt nuori mies yrittää epätoivoisesti saada äitinsä oletetun murhaajan tunnustamaan syyllisyytensä murhaan. Tässäkö tämä olikin?

Kirjan lukemisesta on jo viikon päivät ja huomaan nyt miettiväni, että jos olisin jaksanut keskittyä paremmin, olisinko sittenkin saanut tarinasta enemmän irti? Oliko rivien välissä jotain, johon olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota? Loppukohtauksessa hautajaisiin ilmestyy tuntematon mies, jonka henkilöllisyys jäi mietityttämään. Tietäisinkö hänenkin tarkoituksensa tarinassa, jos olisin lukenut kirjaa tarkkaavaisemmin?

Koen 13 kotimaista kirjailijaa

6 kommenttia:

  1. Pitkältihän se on omista fiiliksistä kiinni, miten hyvin kirjaan pääsee sisälle. Mulla on nyt pahin lukujumi ikinä, ihan pelottaa, että blogi menee "retuperälle"... Sydäntorni - mahtava kirja ja en pääse yhtään eteenpäin.

    Mie kyllä tykkäsin, joskin olin jo valmiiksi lääpälläni kirjailijaan Parantajan tähden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että mulla on ollut lukujumi jo parin kuukauden verran... Tuntuu, että olen koko ajan hirveän epätyytyväinen lukemaani. Kaipaisin hirveästi esim. Paluu Rivertoniin -tyyppistä lukukokemusta...

      Poista
  2. Aloitin just Parantajan. Tämäkin jäi kiinnostamaan.

    Onkohan blogin pitäminen kasvattanut kriittisyyttä? Voiko olla, että välillä tulee monta huippua luettua peräkkäin ja sitten mahalaskuja monta putkeen? Vai onko se vain omasta mielialasta kiinni - joskus ei mikään kolahda, kuten toivoisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvoin juuri alennusmyynneissä piipahtaessani Parantajan kovakantisen version parissa, kolmella eurolla olisi lähtenyt mutta jätin sitten kuitenkin hankkimatta...

      Uskoisin, että blogin pitäminen on kasvattanut kriittisyyttä. Tai ainakin niin, että blogi on kasvattanut lukumäärää ja sitä kautta kriittisyyttä. Ennen saatoin lukea noin 20-30 kirjaa vuodessa ja pidin niistä kaikista, koska kaikki sattuivat olemaan niin erilaisia: oli nuorten romaaneja, jännäreitä, klassikoita, kotimaista ja ulkomaista kaunokirjallisuutta, novelleja... Niin sanotusti kahta samanlaista ei tullut vastaan, mutta nykyään jännäreitäkin tulee luettua melko monta vuoden aikana ja kyllä silloin huomaa mikä miellyttää ja mikä ei.

      Poista
  3. Mullakin oli se Parantajan kovakantinen versio jo kädessä tuolla kaupassa, mutta laitoin sitten kuitenkin takaisin hyllyyn vaikka se olisi ollut ihan puoli-ilmainen. Takakannen teksti ei oikein sykähdyttänyt vaikka kaikki ovat kirjaa kovasti ylistäneet. Tuosta uudesta Tuomaisesta pidin ehkä juuri niin paljon kuin ylipäätänsä voin kotimaisen mieskirjailijan teoksesta pitää. Nimi on ehkä yksi hienoimmista kotimaisten kirjojen nimistä ikinä.

    Odotan innolla sun mielipidettä uudesta Verdonista. Ajattelin ehkä itsekin napata sen lomalukemiseksi. Olen vielä vähän kahden vaiheilla, kumman lukisin ensin, Verdonin vai Kiltin tytön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä olet kyllä ihan oikeassa, en usko kotimaisten kirjailijoiden tuottavan tätä ns. parempaakaan "kaupunkijännäriä". Pitäisi kyllä uskaltaa samaan syssyyn kokeilla Jokista tms...

      Verdonin sain loppuun eilen ja vaikka hyviäkin hetkiä tarinan parissa oli, oli kirja kuitenkin pettymys kun sitä automaattisesti vertaa Verdonin kahteen edelliseen. Suosittelen siis Kilttiä tyttöä:)

      Poista