torstai 13. syyskuuta 2012

Katkera Manalan kannu




Heikki Lehikoinen
2011
331 s./Teos


Heikki Lehikoisen mukavan omaperäisesti nimetty teos sisältää kattavan tietopaketin kuoleman kulttuurihistoriasta Suomessa. Ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan kuolinsyistä, jotka aikoinaan kaatoivat väkeä hautaan. Kuoleman toistuvia vierailuja ovat seuranneet läheltä lääkärit, pyövelit ja kirkonmiehet, joten hekin ansaitsevat oman kappaleensa. Sitten onkin aika esitellä viimeisen matkan eri vaiheet. Ennen kuin siirrytään kristilliseen hautaukseen, kerrotaan esihistoriallisista haudoista tehdyistä löydöistä. Kuka sai mukaansa pullon parasta viinaa, kuka astioita ja leipää? Kristilliseen hautaukseen liittyvän kappaleen jälkeen lukija puolestaan tietää, miksi kukaan ei toivonut leposijaa hautausmaan pohjoiskulmalta tai millaisista ongelmista kirkkomaalla kärsittiin tilanpuutteen ja hajuhaittojen lisäksi. Lopuksi muistetaan vielä heitä, jotka ovat juuttuneet syystä tai toisesta siirtymävaiheeseen.

Tietokirjallisuuteen uppoutuminen edustaa minulle lukemisen luksusta. Tulen todella harvoin tarttuneeksi tietokirjaan, vaikka ne minua kovasti kiinnostavatkin. Kun monen kuukauden jahkaamisen jälkeen kirja on minulla vihdoin kätösissä, on lukemisen ilo suuri. On hienoa imeä tietoa menneisyydestä ja vanhoista tavoista ja toisaalta peilata nykyisyyttä menneisyyteen. Nykyaika tuntuu kieltämättä välillä hieman tylsältä ja jotenkin persoonattomalta, kun mihinkään ei enää uskota ja kaikki vanha on hölynpölyä ja hölmöä taikauskoa. Mitä kiinnostavaa (romanttisessa mielessä) me teemme 2000-luvun alkupuolella, mitä sellaista, josta jälkipolvilla riittää ihasteltavaa ja hämmästeltävää?

Aiheensa puolesta Katkera Manalan kannu on todella kiinnostava ihan tällaiselle perustallaajalle kuin minä, mutta täytyy kuitenkin myöntää, että opiskeluajoista on jo sen verran monta vuotta, että koen väsyväni helposti liiallisen tietotaakan kanssa. Näin ollen olisin toki suonut kirjan olevan noin 100 sivua lyhyempi ja tietyissä kohdissa siis tiivistetympi, mutta totta kai ymmärrän, että tästä aiheesta kirjoitettaessa kannattaa kerralla tehdä kaiken kattava teos iloksi niille, joita kiinnostavat pienimmätkin yksityiskohdat. Vika on siis ehdottomasti lukijassa eikä kirjassa. Luetun tiedon omaksumiskykyni on auttamattoman heikolla tasolla. Lukemani fakta saattaa jäädä jonnekin syvälle korvien väliin, mutta jos minun pitäisi nyt heti kirjan luettuani kertoa siitä kattavasti ryhmälle X, saisin varmaankin muodostettua muutaman töksähtävän lauseen, jotka eivät mitenkään liittyisi toisiinsa. Jos haluaisin tallentaa pysyvästi jotain mieleeni, minun pitäisi lukea tietokirjoja muistiinpanovälineiden kera. Sitten ehkä voisin kertoa muutaman mielenkiintoisen kuolemiseen liittyvän faktan ystäville viinilasillisen ääressä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (tietokirjallisuus) ja kuittaan luetuksi kirjan, jota Suketus minulle vuosi sitten suositteli. Niin se blogisynttäreiden aikana muodostunut kirjalista pikkuhiljaa lyhenee! Nyt mahdollisimman pian kohti uusia tietokirjoja!

4 kommenttia:

  1. Hieno homma, että lukeminen haudoissa tarpomisen jälkeen kuitenkin lopulta maittoi. Tämä on minusta tosi hyvä tietokirja, yleistajuinen, napakka ja kiinnostava. On sekä anekdootteja että suurempia linjoja. Ja aihe on sellainen, jonka kaikki tietävät. ;)

    Itsekin tulee pohdittua aika ajoin, millaisia jäänteitä meistä tulevaisuuteen jää, kun niin moni asia on digitaalisessa muodossa ja muutenkin jotenkin häilyväistä. Ja nykyään tuotetaan tekstiäkin niin tolkuton määrä, että löytääkö tulevaisuuden historiantutkija sieltä joukosta lopulta mitään? Minä kyllä luulen, että meistä tullaan muistamaan siirtyminen digiaikaan ja -maailmaan, median muotojen muuttuminen ja räjähdysmäinen globalisaatio. Arkipäiväisemmistä asioista tulevat ihmiset ehkä naureskelevat halullemme kertoa tyhjänpäiväisyyksistä sosiaalisessa mediassa. Ehkä. :D (Mut kun se on niin hauskaa, että eihän sitä lopettaakaan voi!!) Romantiikan henkeä saattaa joskus tulla olemaan käsin kirjoittamisessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäpä sen sanoit, yleistajuinen ja napakka! Saa suositella lisääkin tämän tyyppisiä kirjoja, jos sattuu vastaan tulemaan. Nyt minua kiinnostaisi äskettäin ilmestynyt Suomen nälkävuosista kertova tietokirja, jatkaisi sopivasti tätä kuolema-teemaa...

      No ihan totta, käsin kirjoittaminen, miten sen käy... Aikamoista!

      Poista
  2. "Mitä kiinnostavaa (romanttisessa mielessä) me teemme 2000-luvun alkupuolella, mitä sellaista, josta jälkipolvilla riittää ihasteltavaa ja hämmästeltävää?" -erittäin oivallinen kysymys! Jokseenkin pelottavaltakin tuntuu tuo ajatus, jonka Suketus kirjoittaa viimeisenä; joskus käsinkirjoittaminen on takuulla historiaa. Eräässä sci-fi sarjassa oli taannoin jakso, jossa kaikenlainen kommunikointi hoidettiin näppäilemällä erilaisiin laitteisiin, ja kun kynä tuli vastaan, sen ajan nuoret eivät edes tienneet, mikä se on. Hui.

    Sairastan ilmeisesti sitä sananmuunnos-tautia, kun koko ajan käänsin lukiessa kirjan nimen Katkeraksi Kanalan Mannuksi... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hui tosiaan! Luen sen verran vähän scifi-kirjoja, että saisin varmasti monia ahaa-elämyksiä, jos tarttuisin sellaisiin, jossa tulevaisuutta yritetään ikään kuin arvailla.

      Sananmuunnostaito, mikä oiva taito olla olemassa! Itsehän en osaa mitään lauseita muuntaa hassunhauskoiksi, meni edellinen kausi Putouksessakin kovaksi aivotyöskentelyksi, että onnistuin edes yhden lauseen papin esiintymisestä tulkitsemaan uusiksi. Yleensä se tosin oli aina se sama Arvon penaali<:)

      Poista