Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
perjantai 16. joulukuuta 2016
lauantai 10. joulukuuta 2016
100 naiskirjailijan kirjaa -lista CHECK!
Muutama vuosi takaperin julkaisin monien muiden kirjabloggaajien tapaan listan, jossa luettelin 100 naiskirjailijoiden kirjaa, jotka haluaisin lukea. Nyt on aika katsoa mitä oikeastaan tuli luettua ja mitkä kirjat jäivät ainakin toistaiseksi lukematta.
Peräti kymmenen kirjaa osoittautui kaikkien aikojen parhaiksi lukukokemuksiksi. Ei hassummin! Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Atwoodin Orjattaresi ja Oatesin Blondi olivat kirjoja, joilta uskalsin odottaa paljon – kaikki suosikkikirjailijoideni kirjoja. Kallion Elokuvamuistin olin lukenut aikaisemmin, mutta halusin lukea sen uudelleen, harvinaista toimintaa minulta! Janssonin Taikatalvi sisälsi kaikki ne tarinat, jotka pienenä piirrettyjä tapittaessani olivat suosikkejani, joten ei ollut yllätys, että lukukokemus osoittautui niin tunnelmalliseksi. (1-5)
Paljon kehuttu Shriverin Poikani Kevin oli todella voimakas lukukokemus, mutta ei ole herättänyt halua tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Lessingin Viides lapsi yllätti todella positiivisesti, en pitänyt Kultainen muistikirja –romaanista ja tartuinkin listalla olleeseen romaaniin vähän hampaat irvessä. Gerritsen Jääkylmässä oli perusjännäriksi aivan omaa luokkaansa oleva hyytävä tunnelma. En muista miten Mähkän Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois ja Hillin The Woman in Black päätyivät listalle, mutta onneksi näin kävi, sillä Mähkän kirja on nykyään matkakirjasuosikkini ja Hillin tarina kamalin tietämäni kauhutarina, joka toimii niin kirjana kuin elokuvanakin. (6-10)
Moni kirja päätyi lopulta olemaan keskivertoa vaikuttavampi lukukokemus, sellainen joka jää muistiin pidemmäksi aikaa. Lundbergin Jää, Winmanin Kani nimeltä jumala ja Halttusen Syysvieraita ovat kaikki hienoja romaaneja, joita voi suositella laadukkaiden romaanien ystäville. Myös Le Guinin Maameren tarinat 1 osoittautui hienoksi fantasiasarjan aloitusosaksi. (11-14)
Listalle päätyi useampi jännäri ja luin niistä suurimman osan. Larsonin Uhrilahjaa muistelen lämmöllä vaikken siitä enää mitään muistakaan. Leonin Kuolema oopperassa oli todellinen yllättäjä ja herätti palavan kiinnostuksen rappeutunutta Venetsiaa kohtaan. Christien Kuolema Niilillä oli mukava lukukokemus – pitäisi muistaa tarttua jännityskuningattaren romaaneihin useamminkin. Luin myös Marklundin Prime Timen, Läckbergin Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Jungstedtin Saaren varjoissa, Janssonin Jäljet lumessa, Bauerin Hautanummi ja Waltersin Ruumis jääkellarissa. Kyseiset jännärit olivat toimivaa kertaviihdettä, mutta vahvoja muistikuvia ei juurikaan jäänyt. Täydellisenä rimanalituksena pidin Cornwellin Ruumistarhaa, josta aika oli ajanut täydellisesti ohi. Pettymyksestä teki isomman se, että olin joskus haaveillut lukevani koko Kay Scarpetta –sarjan, mutta näköjään suunnitelma olisi kannattanut toteuttaa 15 vuotta sitten… Lukematta jäivät vain Slaughterin Sokaistu ja Alsterdalin Kadonneet, joihin ei löytynyt mielenkiintoa tarttua. Kotimaista kauhukirjallisuutta piti testata Vänskän romaanin muodossa, mutta senkin jätin nyt väliin. (15-27)
Edellisinä vuosina olen tehnyt useamman nojatuolimatkan. Suosikkejani olivat Tuurin Irlantilainen aamiainen, jossa oli ihana spesiaali tunnelmansa, Pihan Medicien naapurissa, joka sai haaveilemaan Italian maaseudusta sekä Demickin Suljettu maa, joka opetti asian jos toisenkin Pohjois-Koreasta. Karvisen Riisiä tiskin alta luin myös, mutta se oli yllättävän tylsästi kirjoitettu eikä oikein vetänyt. Villan Vanhan rouvan lokikirja oli koko kesän lainassa kirjastosta, mutta en saanut aloitettuakaan kirjaa. En usko tarttuvani kirjaan myöhemminkään. Eräänlaisena nojatuolimatkana voisi pitää myös Untinen-Auelin Luolakarhun klaani –kirjaa, jossa matkustetaan kivikaudelle saakka! (29-33)
Tietyin väliajoin on luettava tyttökirjallisuuden klassikoita. Listan myötä luin ensimmäistä kertaa Montgomeryn Sinisen linnan, Wilderin Pieni talo preerialla ja Smithin Linnanneidon lokikirja. Nautin kyseisistä romaaneista paljon ja lukuhetketkin onnistuivat sattumaan sään puolesta sopiviin tunnelmointipäiviin. Alcottin Tytöistä parhain ei päätynyt lempparikseni, mutta oli mukava lukukokemus kuitenkin. Brunettin Salainen puutarha puolestaan jäi tällä kertaa lukematta, mutta toivon lukevani sen joskus yhdessä tyttäreni kanssa, tosin siihen menee vielä useampi vuosi. (34-38)
Tämän päivän tyttökirjallisuutta puolestaan edustaa Simukan Jäljellä, johon toivoisin Lumikki-sarjan fanien muistavan tarttua ja Ahernin Tyttö peilissä, joka sisältää kaksi mielenkiintoista ja koskettavaakin novellia. Castin Marked, Meyerin Vieras, Stiefvaterin Väristys ja Gierin Rubiinipuna jäivät lukematta. Jossain välissä olin innostunut lukemaan nuortenkirjoja, mutta into lopahti myöhemmin ja oletan pärjääväni ilman näitä lukukokemuksia. (39-44)
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja oli listalla useampi. Luin Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (ehkäpä muutaman vuoden liian myöhään) ja Blytonin Five Go to Mystery Moor (Viisikko syö juuri niin paljon kuin muistelinkin). Mahyn Tähtien tytär, Traversin Maija Poppanen ja Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa jäi lukematta. Kaksi jälkimmäistä tulee toivottavasti luettua joskus tyttären kanssa. (45-49)
Listan novelleja tuli luettua yllättävänkin tunnollisesti, sillä en lähtökohtaisesti ole ollenkaan novelli-ihmisiä. Muistot kokoelmista ovat haalistuneet jo aika päiviä sitten, mutta muistan Raevaaran En tunne sinua vierelläni, Adichien Huominen on liian kaukana, Kekkosen Kotiin ja Kaukosen Vihkivedet tehneen vaikutuksen lukuhetkellä. Nopolan Matkustan melko harvoin jäi todella laimeaksi kuuntelukokemukseksi ja se onkin blogihistoriani ainoa lukemani (tässä tapauksessa kuuntelemani) kirja, josta en ole jaksanut tehdä postausta, koska kirjasta ei jäänyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa. Verrosen Normaalia elämää jäi tällä haavaa lukematta, en oikein tiedä tulenko lukemaan kirjan kuitenkin joskus. Tykkäsin Verrosesta lukioikäisenä paljonkin, mutta jostain syystä innostus on laantunut. (50-55)
Luin useita amerikkalaisia lukuromaaneja, mutta vaikka ne tuntuivat siinä hetkessä ajavan asiansa, niin pitkällä aikavälillä henkilöhahmot tai heidän elämänsä käänteet eivät jääneet mieleen. Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Tylerin Amerikan lapset, Stockettin Piiat, Kiddin Mehiläisten salaisuudet ja Bankin Nyt nappaa ovat kaikki enemmän tai vähemmän ihan-kivoja-kirjoja. Amerikassa liikuttiin myös Jaantilan Jenkkivuodessa, joka tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa, muttei mennyt ihon alle niin kuin teininä. Pohjanoteerauksina olivat Harrisin Dead Until Dark ja Haydenin Viattomat. Lukematta jäi Mitchellin Tuulen viemää, sillä tiiliskiviprojekti oli lopulta sellainen mihin en jaksanut ryhtyä, kun elokuvaversio on niin tuttu. Päädyin myös katsomaan Picoultin Sisareni puolesta elokuvana. Laatukirjallisuuden puolelta Proulxin määrittelemätön teos ei kiinnostanut tässä hetkessä. Houstonin Kiitospäivän illallinen ja Eganin Aika suuri hämäys eivät houkutelleet tarttumaan kiinni. Plathin Lasikellon alla jäi myös lukematta. (56-69)
Brittiläiset ja irlantilaiset teokset olivat myös hyvin edustettuna listalla. Suosikkejani oli Koenin Mustat enkelit, Jamesin Syystanssiaiset, Fletcherin Meriharakat ja Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja. Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita, Woolfin Mrs. Dalloway ja Gaskellin Crandfordin naiset eivät olleet niin hyviä kuin olin odottanut. Isompi pettymys oli Binchyn Silver Wedding, joka oli ihan höttöä. Kinsellan Shopaholic Abroad oli ihan viihdyttävä. Lukematta jätin Watersin Yövartion, joka ei vain yhtään kuulostanut kiinnostavalta tiiliskiviromaanilta ja Gabaldonin Muukalainen, johon perustuvaa sarjaa seuraan mieluummin tv:stä. Klassikoista en tähän hätään jaksanut tarttua Brontën Agnes kotiopettajar -romaaniin. (70-81)
Ranskalaisia teoksia oli muutama. Soucyn Tulitikkutyttö oli juuri niin karmaiseva kuin mitä teinivuosiltani muistinkin. Gavaldan Viiniä keittiössä oli mukavan sydämellinen kirja, kivaa vaihtelua vähän oudoille ranskalaisille kirjoille. Gallayn Tyrskyt jätin suosiolla kesken muutaman sivun luettuani, joten tämä kirjabloggaajienkin suosiossa ollut kirja jäi minulta kokematta. (82-84)
Matkakirjallisuuden lisäksi listalle päätyi useampi tietokirja, joiden oppia imin innoissani, mutta toisaalta ihan napakymppejä teokset eivät olleet. Schiffin Kleopatrassa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta se oli turhan raskaslukuinen. Tervon Jääkaapin henki oli muistelmateoksena ihan kiva välipalakirja, mutta olen lukenut nasevampiakin. Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä oli tähän elämäntilanteeseen kiinnostava opus, mutta odotin kieltämättä enemmän. (85-87)
Kirjat sen kuin vähenee. Käsitelläänpä seuraavaksi kotimaisia teoksia. Mieleenpainuva lukukokemus oli Sinisalon Linnunaivot. Luin myös ensimmäistä kertaa Blomqvistin Maija-sarjan, josta ensimmäinen osa oli listallani. Hienoa ajankuvaa, mutta ei oikein mennyt ihon alle. Canthin Työmiehen vaimo taas herätti yllättävän paljonkin tunteita ollakseen ”vain” näytelmä. Lisäksi luin Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Landerin Tummien perhosten koti, mutta kumpikaan teoksista ei ole oikein jäänyt mieleen. Pulkkisen Vieras ja Fagerholmin Ihanat naiset rannalla olivat molemmat odotettuja lukukokemuksia, mutta en lopulta pitänyt kummastakaan, vaikka kirjailijoiden muut teokset ovat olleet mieluisia. Vauva-arkea aloitellessani oli hauska tarttua Hietamiehen Yösyöttöön. Kallaksen Sudenmorsian tuli myös luettua, sekä romaani- että näytelmäversiona. Runokirjoista luin Palanderin Maa muistaa matkustajan ja Harmajan Aamusateen maa. Pitkän vatvomisen jälkeen jätin lukematta Oksasen Stalinin lehmät ja Hämeen-Anttilan Sokkopeli. (88-100)
Lopullinen tulos siis 75/100. Tähän on tyytyminen! Miten teillä muilla menee listan kanssa, oletteko lueskelleet puoliaktiivisesti kirjoja vai onko koko lista jo historiaa?
Peräti kymmenen kirjaa osoittautui kaikkien aikojen parhaiksi lukukokemuksiksi. Ei hassummin! Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Atwoodin Orjattaresi ja Oatesin Blondi olivat kirjoja, joilta uskalsin odottaa paljon – kaikki suosikkikirjailijoideni kirjoja. Kallion Elokuvamuistin olin lukenut aikaisemmin, mutta halusin lukea sen uudelleen, harvinaista toimintaa minulta! Janssonin Taikatalvi sisälsi kaikki ne tarinat, jotka pienenä piirrettyjä tapittaessani olivat suosikkejani, joten ei ollut yllätys, että lukukokemus osoittautui niin tunnelmalliseksi. (1-5)
Paljon kehuttu Shriverin Poikani Kevin oli todella voimakas lukukokemus, mutta ei ole herättänyt halua tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Lessingin Viides lapsi yllätti todella positiivisesti, en pitänyt Kultainen muistikirja –romaanista ja tartuinkin listalla olleeseen romaaniin vähän hampaat irvessä. Gerritsen Jääkylmässä oli perusjännäriksi aivan omaa luokkaansa oleva hyytävä tunnelma. En muista miten Mähkän Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois ja Hillin The Woman in Black päätyivät listalle, mutta onneksi näin kävi, sillä Mähkän kirja on nykyään matkakirjasuosikkini ja Hillin tarina kamalin tietämäni kauhutarina, joka toimii niin kirjana kuin elokuvanakin. (6-10)
Moni kirja päätyi lopulta olemaan keskivertoa vaikuttavampi lukukokemus, sellainen joka jää muistiin pidemmäksi aikaa. Lundbergin Jää, Winmanin Kani nimeltä jumala ja Halttusen Syysvieraita ovat kaikki hienoja romaaneja, joita voi suositella laadukkaiden romaanien ystäville. Myös Le Guinin Maameren tarinat 1 osoittautui hienoksi fantasiasarjan aloitusosaksi. (11-14)
Listalle päätyi useampi jännäri ja luin niistä suurimman osan. Larsonin Uhrilahjaa muistelen lämmöllä vaikken siitä enää mitään muistakaan. Leonin Kuolema oopperassa oli todellinen yllättäjä ja herätti palavan kiinnostuksen rappeutunutta Venetsiaa kohtaan. Christien Kuolema Niilillä oli mukava lukukokemus – pitäisi muistaa tarttua jännityskuningattaren romaaneihin useamminkin. Luin myös Marklundin Prime Timen, Läckbergin Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Jungstedtin Saaren varjoissa, Janssonin Jäljet lumessa, Bauerin Hautanummi ja Waltersin Ruumis jääkellarissa. Kyseiset jännärit olivat toimivaa kertaviihdettä, mutta vahvoja muistikuvia ei juurikaan jäänyt. Täydellisenä rimanalituksena pidin Cornwellin Ruumistarhaa, josta aika oli ajanut täydellisesti ohi. Pettymyksestä teki isomman se, että olin joskus haaveillut lukevani koko Kay Scarpetta –sarjan, mutta näköjään suunnitelma olisi kannattanut toteuttaa 15 vuotta sitten… Lukematta jäivät vain Slaughterin Sokaistu ja Alsterdalin Kadonneet, joihin ei löytynyt mielenkiintoa tarttua. Kotimaista kauhukirjallisuutta piti testata Vänskän romaanin muodossa, mutta senkin jätin nyt väliin. (15-27)
Edellisinä vuosina olen tehnyt useamman nojatuolimatkan. Suosikkejani olivat Tuurin Irlantilainen aamiainen, jossa oli ihana spesiaali tunnelmansa, Pihan Medicien naapurissa, joka sai haaveilemaan Italian maaseudusta sekä Demickin Suljettu maa, joka opetti asian jos toisenkin Pohjois-Koreasta. Karvisen Riisiä tiskin alta luin myös, mutta se oli yllättävän tylsästi kirjoitettu eikä oikein vetänyt. Villan Vanhan rouvan lokikirja oli koko kesän lainassa kirjastosta, mutta en saanut aloitettuakaan kirjaa. En usko tarttuvani kirjaan myöhemminkään. Eräänlaisena nojatuolimatkana voisi pitää myös Untinen-Auelin Luolakarhun klaani –kirjaa, jossa matkustetaan kivikaudelle saakka! (29-33)
Tietyin väliajoin on luettava tyttökirjallisuuden klassikoita. Listan myötä luin ensimmäistä kertaa Montgomeryn Sinisen linnan, Wilderin Pieni talo preerialla ja Smithin Linnanneidon lokikirja. Nautin kyseisistä romaaneista paljon ja lukuhetketkin onnistuivat sattumaan sään puolesta sopiviin tunnelmointipäiviin. Alcottin Tytöistä parhain ei päätynyt lempparikseni, mutta oli mukava lukukokemus kuitenkin. Brunettin Salainen puutarha puolestaan jäi tällä kertaa lukematta, mutta toivon lukevani sen joskus yhdessä tyttäreni kanssa, tosin siihen menee vielä useampi vuosi. (34-38)
Tämän päivän tyttökirjallisuutta puolestaan edustaa Simukan Jäljellä, johon toivoisin Lumikki-sarjan fanien muistavan tarttua ja Ahernin Tyttö peilissä, joka sisältää kaksi mielenkiintoista ja koskettavaakin novellia. Castin Marked, Meyerin Vieras, Stiefvaterin Väristys ja Gierin Rubiinipuna jäivät lukematta. Jossain välissä olin innostunut lukemaan nuortenkirjoja, mutta into lopahti myöhemmin ja oletan pärjääväni ilman näitä lukukokemuksia. (39-44)
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja oli listalla useampi. Luin Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (ehkäpä muutaman vuoden liian myöhään) ja Blytonin Five Go to Mystery Moor (Viisikko syö juuri niin paljon kuin muistelinkin). Mahyn Tähtien tytär, Traversin Maija Poppanen ja Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa jäi lukematta. Kaksi jälkimmäistä tulee toivottavasti luettua joskus tyttären kanssa. (45-49)
Listan novelleja tuli luettua yllättävänkin tunnollisesti, sillä en lähtökohtaisesti ole ollenkaan novelli-ihmisiä. Muistot kokoelmista ovat haalistuneet jo aika päiviä sitten, mutta muistan Raevaaran En tunne sinua vierelläni, Adichien Huominen on liian kaukana, Kekkosen Kotiin ja Kaukosen Vihkivedet tehneen vaikutuksen lukuhetkellä. Nopolan Matkustan melko harvoin jäi todella laimeaksi kuuntelukokemukseksi ja se onkin blogihistoriani ainoa lukemani (tässä tapauksessa kuuntelemani) kirja, josta en ole jaksanut tehdä postausta, koska kirjasta ei jäänyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa. Verrosen Normaalia elämää jäi tällä haavaa lukematta, en oikein tiedä tulenko lukemaan kirjan kuitenkin joskus. Tykkäsin Verrosesta lukioikäisenä paljonkin, mutta jostain syystä innostus on laantunut. (50-55)
Luin useita amerikkalaisia lukuromaaneja, mutta vaikka ne tuntuivat siinä hetkessä ajavan asiansa, niin pitkällä aikavälillä henkilöhahmot tai heidän elämänsä käänteet eivät jääneet mieleen. Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Tylerin Amerikan lapset, Stockettin Piiat, Kiddin Mehiläisten salaisuudet ja Bankin Nyt nappaa ovat kaikki enemmän tai vähemmän ihan-kivoja-kirjoja. Amerikassa liikuttiin myös Jaantilan Jenkkivuodessa, joka tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa, muttei mennyt ihon alle niin kuin teininä. Pohjanoteerauksina olivat Harrisin Dead Until Dark ja Haydenin Viattomat. Lukematta jäi Mitchellin Tuulen viemää, sillä tiiliskiviprojekti oli lopulta sellainen mihin en jaksanut ryhtyä, kun elokuvaversio on niin tuttu. Päädyin myös katsomaan Picoultin Sisareni puolesta elokuvana. Laatukirjallisuuden puolelta Proulxin määrittelemätön teos ei kiinnostanut tässä hetkessä. Houstonin Kiitospäivän illallinen ja Eganin Aika suuri hämäys eivät houkutelleet tarttumaan kiinni. Plathin Lasikellon alla jäi myös lukematta. (56-69)
Brittiläiset ja irlantilaiset teokset olivat myös hyvin edustettuna listalla. Suosikkejani oli Koenin Mustat enkelit, Jamesin Syystanssiaiset, Fletcherin Meriharakat ja Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja. Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita, Woolfin Mrs. Dalloway ja Gaskellin Crandfordin naiset eivät olleet niin hyviä kuin olin odottanut. Isompi pettymys oli Binchyn Silver Wedding, joka oli ihan höttöä. Kinsellan Shopaholic Abroad oli ihan viihdyttävä. Lukematta jätin Watersin Yövartion, joka ei vain yhtään kuulostanut kiinnostavalta tiiliskiviromaanilta ja Gabaldonin Muukalainen, johon perustuvaa sarjaa seuraan mieluummin tv:stä. Klassikoista en tähän hätään jaksanut tarttua Brontën Agnes kotiopettajar -romaaniin. (70-81)
Ranskalaisia teoksia oli muutama. Soucyn Tulitikkutyttö oli juuri niin karmaiseva kuin mitä teinivuosiltani muistinkin. Gavaldan Viiniä keittiössä oli mukavan sydämellinen kirja, kivaa vaihtelua vähän oudoille ranskalaisille kirjoille. Gallayn Tyrskyt jätin suosiolla kesken muutaman sivun luettuani, joten tämä kirjabloggaajienkin suosiossa ollut kirja jäi minulta kokematta. (82-84)
Matkakirjallisuuden lisäksi listalle päätyi useampi tietokirja, joiden oppia imin innoissani, mutta toisaalta ihan napakymppejä teokset eivät olleet. Schiffin Kleopatrassa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta se oli turhan raskaslukuinen. Tervon Jääkaapin henki oli muistelmateoksena ihan kiva välipalakirja, mutta olen lukenut nasevampiakin. Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä oli tähän elämäntilanteeseen kiinnostava opus, mutta odotin kieltämättä enemmän. (85-87)
Kirjat sen kuin vähenee. Käsitelläänpä seuraavaksi kotimaisia teoksia. Mieleenpainuva lukukokemus oli Sinisalon Linnunaivot. Luin myös ensimmäistä kertaa Blomqvistin Maija-sarjan, josta ensimmäinen osa oli listallani. Hienoa ajankuvaa, mutta ei oikein mennyt ihon alle. Canthin Työmiehen vaimo taas herätti yllättävän paljonkin tunteita ollakseen ”vain” näytelmä. Lisäksi luin Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Landerin Tummien perhosten koti, mutta kumpikaan teoksista ei ole oikein jäänyt mieleen. Pulkkisen Vieras ja Fagerholmin Ihanat naiset rannalla olivat molemmat odotettuja lukukokemuksia, mutta en lopulta pitänyt kummastakaan, vaikka kirjailijoiden muut teokset ovat olleet mieluisia. Vauva-arkea aloitellessani oli hauska tarttua Hietamiehen Yösyöttöön. Kallaksen Sudenmorsian tuli myös luettua, sekä romaani- että näytelmäversiona. Runokirjoista luin Palanderin Maa muistaa matkustajan ja Harmajan Aamusateen maa. Pitkän vatvomisen jälkeen jätin lukematta Oksasen Stalinin lehmät ja Hämeen-Anttilan Sokkopeli. (88-100)
Lopullinen tulos siis 75/100. Tähän on tyytyminen! Miten teillä muilla menee listan kanssa, oletteko lueskelleet puoliaktiivisesti kirjoja vai onko koko lista jo historiaa?
perjantai 9. joulukuuta 2016
Mrs Dalloway
Virginia Woolf
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
tiistai 22. marraskuuta 2016
Jos olisit tässä
Jojo Moyes
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus
Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.
Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.
Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.
Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.
Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus
Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.
Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.
Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.
Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.
Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?
torstai 17. marraskuuta 2016
Tytöt
Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
torstai 10. marraskuuta 2016
Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta
Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus
Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.
Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.
Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.
Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.
2012
275 s./Gummerus
Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.
Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.
Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.
Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Jääkaksoset
S.K. Tremayne
2015 suom. 2016
349 s./Otava
Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.
Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?
Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.
Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.
Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.
2015 suom. 2016
349 s./Otava
Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.
Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?
Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.
Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.
Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)