Minä, vakuutusetsivä

Vepe Hänninen
2012
363 s./WSOY

Reko Laulumaa kiikaroi päivät pitkät Kullervo-vakuutusyhtiön kieroja asiakkaita, jotka ovat hakeneet korvauksia kepulikonstein. Vakuutusetsivän työ ei ole aikaisemmin herättänyt suuria ajatuksia miehessä, mutta pikkuhiljaa Reko alkaa epäröidä, jospa onkin myynyt sielunsa paholaiselle. Tietenkään Pentti Ylikoiso, joka 90 prosenttisena invalidina kiipeilee talonsa katolla, ei ole puhdas pulmunen hänkään, mutta vakuutusyhtiön kylmät pelisäännöt korvauspolitiikan suhteen eivät nekään tunnu reilulta peliltä. Taistelussa suuryhtiötä vastaan tulee mutkia matkaan, kun paras ystävä ottaa etäisyyttä, isäksi tuleminen ei ota onnistuakseen ja naiskuviot menevät solmuun.

Yllätin itseni ja valitsin lukupinooni kirjan, jollaiseen en yleensä tarttuisi. Kotimainen mieskirjailija, teoriassa toimiva takakansiteksti, muttei takeita kirjailijan kirjoitustyylistä ja aiheena vieläpä melko tavallista suomalaista arkea kuvaava tarina. Vaikka Minä, vakuutusetsivä ei tarjonnutkaan vuoden parasta lukukokemusta, olen silti iloinen että uskalsin tarttua kirjaan. Perinteisestä lukuromaanista erottuva kirja oli mukava välipala ja nyt jaksan taas tarttua johonkin teemoiltaan raskaampaan kirjaan. Kuten olen usein todennut, lukijana en mielelläni lue 2000-luvun tavallista arkea kuvaavia teoksia, liian kotikutoisia, mutta tässä yhden miehen sota vakuutusyhtiötä vastaan kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka en vakuutusyhtiöistä juuri mitään tiedäkään.

Ja aika hurjia kuviahan Kullervosta maalataan. Onko pienintäkään mahdollisuuutta, että Suomessa vakuutusyhtiö voisi olla puoliksikaan noin läpimätä? Tarinan uskottavuudesta en siis itse osaa sanoa juuta tai jaata, mutta aikamoisen tarinan Hänninen on kasaan keittänyt. Tavallisen ihmisen pikkuhiljaa tapahtuva korruptoituminen kuvataan mielenkiintoisesti ja eivätkä perheidensä takia mammonasta sokaistuvat yrityksen pääjehut ole mustavalkoisia. Loppuun asti säilyy jännitys siitä, miten kenellekin käy, kuka on valmis ilmiantamaan kenet ja millä riskillä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja toivon, että tulevaisuudessakin uskallan spontaanisti tarttua näihin kotimaisiin oman mukavuusalueen ulkopuolella oleviin kirjoihin, vaikka minulla ei enää sitten olekaan haastetta taustalla.

Semilukumaraton: lasten romaaneja

Pidennetty viikonloppuvapaa mahdollistaa lukumaratonin lasten romaaneilla. Kovin kilpailuhenkiseksi en aio heittäytyä, sillä hankin kirjastosta vain viisi kirjaa. Yhteistä kirjoille on se, että olen niitä jo pidemmän aikaa katsellut sillä silmällä, että olisi hauska tietää millaisia tarinoita ne pitävät sisällään, millaiselle lukijalle ne sopivat ja täsmääkö kirjan takakansiesittely kirjan kanssa. Useinhan myyjä on nimenomaan tuon takakansitekstin varassa, kun kaikkia kirjakaupan kirjoja ei oikein voi itse lukea;)

Tämän tekstin alle ilmestyy kirjoja sitä mukaa, kun ehdin niitä lukemaan. Yhden kuitenkin luin jo eilen ennen nukkumaanmenoa, joten aloitetaan sillä.

---



Aaveita ja avaruusolentoja
Tuula Kallioniemi
2011/2012
89s. Otava

Reuhurinteen alakoulusta kertova kirja on tuntunut herättävän kiinnostusta samaan tapaan kuin Ellat ja Risto Räppääjät. Nuorille lukijoille kirjoja hankkivat tykästyvät nopeasti ideaan, että kirjassa seikkailee monen ikäisiä lapsia, joten kirja sopii niin eka- kuin kolmasluokkalaisellekin. Usein lastenkirjan hankinnassa nimittäin törmätään ongelmaan, että jo esim. kolmannella luokalla olevalle tytölle ei missään nimessä haluta antaa Ella-kirjaa, koska Ella on vasta toisella luokalla. Tässäkään kirjassa lasten iät eivät tule missään vaiheessa edes puheeksi, tuskin Ella-kirjoissakaan, mutta olen huomannut, että kirjaa hankkiville se on to-del-la tärkeää. Nyt voin hyvillä mielin ainakin tästä sarjasta todeta, että lasten ikävuosia ei alleviivata.

Luin ensimmäistä kertaa Tuula Kallioniemen kirjaa, ja täytyy myöntää, että olen ehkä hieman pettynyt. Moni on kuvaillut Reuhurinnettä huikean hauskaksi sarjaksi, mutta minua ei juuri naurattanut. Muistot omilta ala-astevuosilta kyllä heräsivät eloon, ja moni Reuhurinteen luokassa sattunut kommellus tuntui tutulta. Kallioniemi osaa kyllä sukeltaa ala-asteen maailmaan ja esimerkiksi niihin hetkiin, kun ihastuu luokkatoveriin tai kun menee kouluun uusi takki päällä, eikä ole ihan varma onko takki hieno vai ei:) Lapset varmasti kaipaavat vähän rymistelyäkin, mutta minusta muutaman vähän yli menevän kohtauksen olisi voinut korvata tavallisella toimivalla huumorilla. Ihmettelin hieman turbaanipäistä naista, joka tulee haastattelemaan koulun opettajaa lehteen, mutta päätyy kiipeämään katolle - ja tietenkin putoamaan sieltä. Pian selviää, että nainen on ollut aikoinaan opettajan oppilas, ja kiipeillyt silloinkin kovasti katoilla ja pudonnut silloinkin. Pakko sanoa, että en tiedä ketään vanhaa ala-asteen rämäpäätä, joka kokisi aikuisiällä pakottavaa tarvetta kiivetä koulun katolle heilumaan kesken työtehtävän:D

Pakko vielä laittaa muutama ihmetyksen sana: kirja on mielestäni ilmestynyt kirjakaupan hyllyille joskus alkusyksystä tai kesällä. Kirjan tekijätiedoissa kuitenkin vilahtaa 2011 ja painosvuosi 2012. Miksi? Takakansiteksti puolestaan kertoo, että Kaahailua ja kepposia (2011) aloitti Reuhurinteen alakoulusta kertovan sarjan, vaikka hyllyssä on kaksi teosta, jotka sisältävät yhteensä viisi kirjaa Reuhurinteen ala-asteesta, jotka ovat ilmestyneet jo 1990-luvun loppupuolella? What? Eikö niissä ole samannimiset henkilöt mukana, vai mistä tässä oikein on kyse?

Onko muita Reuhurinnettä lukeneita? Ovatko alkuperäiset kirjat jotenkin riemukkaampia? Ehkä vika on minussa, mutta kun sanotaan, että kirja on hauska, ajattelen heti Bertin päiväkirjoja, joille naurettiin aikoinaan vedet silmissä.

Salaistakin salaisempi pölynimuri
Måns Gahrton & Johan Unenge
2010 suom. 2012
131 s./Tammi

Hotelli Kultainen mysTeeri -sarjasta on ilmestynyt viime vuosien aikana jo muutama osa. Valitsin luettavakseni kuitenkin uusimman niistä, vaikka nimensä perusteella se ei kuulostanut mysteerinsä puolesta yhtä kiinnostavalta kuin aikaisemmat osat. Rantasten perhe ylläpitää pientä ja idyllistä hotellia Ruotsin maaseudulla. Yleensä hotellilla ei juuri ole asiakkaita, ja silloinkin kun niitä ilmestyy, jotain salaperäistä tapahtuu ja kaikki menee pieleen. Nyt perheen lapset ovat kuitenkin innoissaan, kun hotellille saapuu imurien kanssa työskentelevä joukkio, joiden on tarkoitus testata salaista imuriaan haastavissa olosuhteissa. Näin ollen Ingo ja Isadora pääsevät sotkemaan hotellia niin paljon kuin sielu sietää - eikä kukaan ole myöhemmin vihainen. Onnistuuko imuri siistimään lasten jäljet?

Aihe ei tosiaan mieltäni juurikaan kutkuttanut, mutta tarina oli aika sympaattinen ja menevä. Rantasten perheenjäsenet ovat kaikki kivoja tuttavuuksia, teksti helposti luettavaa ja kuvitus tuo oman mukavan lisänsä tarinaan. Ilahduin, kun perheen äiti esiteltiin suomalaiseksi Ritvaksi, jonka mielestä kaikki on Suomessa paremmin kuin Ruotsissa. En näe syytä miksi en tätä sarjaa suosittelisi eteenpäinkin. Enemmän mysteereitä haluaville kannattaa suositella sarjan aikasempia osia, joista olikin kaikista pieni esittelyteksti kirjan lopussa. Jännitysgenreen vasta tutustuville sopii kuitenkin tämä veikeä imuri-tarina.

Onko kellään omakohtaisia kokemuksia lasten kanssa Hotelli Kultainen mysTeeri -sarjasta? Uskoisin, että olisin itse tykännyt pienempänä lukea tätä sarjaa.


Meidän luokka nousukiidossa
Tittamari Marttinen
2012
173 s./Tammi

Marttisen kirja on kaikkea sitä mitä toivoin Reuhurinteen ala-asteesta kertovan kirjan olevan. Varsin mukava tuttavuus siis! Kirjan nimikin sen jo paljastaa: kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva kirja, jossa kurkistetaan yhden luokan arkeen. Tällä luokalla on vain kuusi oppilasta, joka on ehkä hieman outoa, mutta toisaalta henkilöhahmojen vähyys tekee tarinan seuraamisesta huomattavasti helpompaa. Oppilaille sattuu kaikenlaista, kun ensin tehdään hommia lentokentällä, sitten suunnistetaan kaupungissa ja etsitään kadonnutta vaaria, käydään elokuvissa ja innostutaan koirista.

Pidin kirjan leppoisasta tunnelmasta. Tarinat eivät ole mitenkään hillittömän hauskoja, mutta oppilaat ovat positiivisia ja sanavalmiita tyyppejä ja kirja kaikin puolin vauhdikas. Kirja sisältää kuusi tarinaa, jotka ovat mukavasti sopusoinnussa keskenään, kaikki sopivat hyvin kokonaisuuteen. Reuhurinne-kirjaa lukiessa tarinat tuntuivat jotenkin irrallisilta toisiinsa nähden. Opiskelin itse opettajan johdolla, joka vannoi tyttöjen ja poikien yhteisen ajanvieton nimeen, ja olikin hauska lukea, miten tytöt ja pojat kaveeraavat keskenään perin luonnollisesti.

Olipa hyvä, että tartuin tähän kirjaan, nyt tätä suosittelee rohkeasti eteenpäin lapsille lukemista etsiville:)


Urho - Aaveiden meri
Tapani Bagge
2012
163 s./Tammi

Hauskaa, kirja jonka suhteen minulla ei juuri ollut odotuksia, ja jonka lukemisesta en ollut edes varma, osoittautuikin semilukumaratonin parhaimmaksi lukukokemukseksi:) Suosittelen kirjaa kaikille seikkailun nälkäisille lukijoille, sopii niin ääneenluettavaksi kuin itsekseen kahlattavaksi.

Urho on 8-vuotias poika, joka on erittäin viisas ikäisekseen. Hänen äitinsä on keksijä, ja tällä kertaa sekalainen seurakunta, johon kuuluu mm. Urhon luokkakavereita ja rehtori, onkin päätynyt seilaamaan perheen sukellustalolla toiselle puolelle maapalloa. Kaikki lähti siitä kun Nicolas-pingviini halusi kyläilemään Etelä-Mantereelle, mutta sitten joukkio joutui myrskyssä Bermundan kolmion kautta Aaveiden merelle.

Seikkailua ja jännittäviä hetkiä kirjasta ei puutu. Tällä kertaa lukija tutustutetaan mm. merilohikäärmeeseen ja meren keskellä ajelehtivaan tuntemattomaan saareen, jonka viidakon kätköistä löytyy yllätys jos toinenkin. Henkilöhahmot kirjassa ovat oikein mukavia, pikkuvanha Urho ei ärsytä tippaakaan, vaan aikuinenkin lukija odottaa mielenkiinnolla, mitä tuo kävelevä sanakirja seuraavaksi kertoo maailman menosta. Urhon ystävät ovat tavallisia tyttöjä ja poikia, ja he tasapainottavatkin kivasti kokoonpanon dynamiikkaa. Tarinan aikuiset puolestaan ovat tavalliseen tapaan hieman höpsöjä, rehtori nyt ainakin.

Tähän onkin hyvä päättää lasten romaaneihin tutustuminen tältä erää, monta vinkkiä rikkaampana onkin hyvä palata töihin minilomalta.

Blogistanian kuopus

1. Timo Parvela & Virpi Talvitie - Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen 3 pistettä
2. Maria Turtschaninoff - Helsingin alla  2 pistettä
3. Veera Salmi - Puluboin ja ponin kirja 1 pistettä

Syysvieraita

Elina Halttunen
2012
288 s./Teos

Aili eli neljänkymmenen vuoden ajan Oskari Falkin rinnalla toisena naisena. Yhteiset vuodet olivat kaunista aikaa molempien elämässä, vaikka surulta ei voitukaan välttyä eikä toiset ihmiset aina heidän onneaan ymmärtäneet tai hyväksyneet. Aili on kuitenkin saanut vanheta yksin, Oskarin kuolemasta on jo vuosikymmeniä, ja nämä pitkät vuodet Aili on viettänyt ystävineen erilaisissa kulttuuririennoissa ja matkoilla. Pankin holvissa, sinetillä varustetussa kirjekuoressa odottaa salaisuus, jonka Aili haluaisi tuoda julki ennen kuin hänestä aika jättää. Mitä Falkin perheen ja Ailin välillä oikein tapahtui sotavuosina?

Ihastuin tähän kirjaan heti ensimmäisiä rivejä lukiessani. Tarinassa on tunnelma kohdallaan, kiinnostavia kultturelleja henkilöitä ja samaistuttava päähenkilö. Halttusen kirjoitustyyli toi minulle mieleen Riikka Pulkkisen, tarina oli kirjoitettu kauniisti ja useat sanavalinnat olivat runollisia. Kirjoitustyyli tosin muuttui tarinan edetessä: Ailin ja Oskarin yhteisistä vuosista kerrottaessa tunnelma oli viipyilevä, samoin kirjoitustyyli. Kun kirjassa alkoi ns. tapahtumaan, tekstikin muutti pelkistetymmäksi. Lukunautintoa tämä ei kuitenkaan latistanut.

Tarinassa Aili tulee mukavan lähelle. Meillä on vuosia ja vuosia välissämme, enkä voi täysin ymmärtää sitä, kuinka onnelliseksi Aili elämänsä Oskarin kanssa kokee, vaikka ei olekaan koskaan voinut elää tämän kanssa ns. normaalia arkea. Ailin mielipiteet kuitenkin uskoo, ja hänen vierellään kaikki nämä vanhuuden vuodet ollut ystävä Edith tasapainottaa hienosti kipakalla luonteellaan Ailin tasaisuutta. Muista henkilöhahmoista en juuri välittänyt, mutta Marian kovia kokeneen serkun kohtalo suretti, Oskarin lapsenlapsenlapsen paras ystävä puolestaan ihastutti tarkkanäköisyydellään. Keskityin kuitekin lukijana Ailiin, koska koin että tämä on nimenomaan hänen tarinansa.

Syysvieraita on kirja, jota en halua lähteä ruotimaan liikaa. Lukukokemus oli mieluinen ja henkilönä Aili pysyy mielessä kauan.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Majakanvartija


Camilla Läckberg
2009 suom. 2012
501 s./Gummerus

Yön kauheuksien jälkeen Annien ja tämän pojan on paettava kiireesti. Ainoa paikka, jossa Annie uskoo olevansa turvassa, on hänen lapsuudenaikainen kotinsa pienellä majakkasaarella Fjällbackan saaristossa. Sarjan aikaisemmista osista tutut kyläläiset ovat pikkuhiljaa toipumassa hautajaisista, joihin edellisen osan auto-onnettomuus valitettavasti johti. Ilon aiheitakin on, sillä turismin odotetaan nousevan huippuunsa, kun ylellinen kylpylä vihdoin viimein valmistuu. Pian järkyttävä murha ravisuttelee pientä kylää, ja monen elämä tulee muuttumaan.

Olin aluksi jopa närkästynyt siitä, miten takakansitekstissä hehkutettiin Majakanvartijan olevan Läckbergin paras romaani. Olen itse liputtanut Kivenhakkaajan puolesta enkä rehellisesti sanoen ole uskonut kirjailijan pystyvän parempaan. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä, että Majakanvartija on parempi kuin entinen suosikkini. Muistan ahdistuneeni Kivenhakkaajassa olleesta menneisyyteen sijoittuneesta tarinasta, mutta tällä kertaa reagoin vielä vahvemmin ja pidempään. Annie ja aikaisemmin majakkasaarella asuneet henkilöt ja heidän kohtalonsa jäivät mieliin kummittelemaan moneksi päiväksi. Surumielisyys ja Läckberg on minulle ihan uusi kokemus, olen tosiaan pitänyt hänen tarinoitaan viihdyttävinä, mutta en juurikaan koskettavina.

Sanotaan kuitenkin vielä, että fiilistelyni kirjan suhteen liittyy pelkästään tarinoihin, joita kirjalla oli tarjottavanaan, eli tällä kertaa väkivaltaa tavalla tai toisella kokeneisiin naisiin, EI Fjällbackan kylän asukkaisiin. En mene niin pitkälle, että sanoisin kyllästyneeni täysin Patrikiin, Ericaan, Göstaan, Annikaan, Martiniin, Mellbergiin ja kumppaneihin, mutta en myöskään lue tätä sarjaa saadakseni selville heidän uusimmat kuulumiset. Olen kiintynyt heihin yllättävän vähän, ottaen huomioon että Majakanvartija on kuitenkin jo seitsemäs heitä käsittelevä kirja. En ole niinkään ärsyyntynyt henkilöhahmoihin vaan kirjailijaan, joka päättää jatkuvasti korostaa henkilöhahmoissaan samoja luonteenpiirteitä. Toistaiseksi Martin on se entinen häntäheikki, joka on nykyään onnellisessa parisuhteessa, mutta tuntee olevansa hieman aliarvostettu kollegojensa parissa. Patrik palvoo perhettään, mutta tempautuu aina tekemään liikaa töitä läheistensä kustannuksella, kun taas Erica on vain niin samperin utelias, että joutuu joka kerta vaaraan työntäessään nenänsä muiden asioihin jne. Samat kuviot kertautuvat kirjasta toiseen, joten ei, en todellakaan rakasta Läckbergin sarjaa hänen vakituisen henkilökaartinsa takia.

Muutamia blogiarvosteluja olenkin jo ehtinyt vilkaisemaan, ja olen yllättynyt miten moni on huomauttanut, että tarinaan oli tällä kertaa ympätty turhan monta sivujuonta. Itseäni seikka ei harmittanut kirjaa lukiessa, mutta näin jälkikäteen on minunkin todettava, että kyllä, sivujuonia on monta eikä niitä kaikkia olisi välttämättä tarvittu. Kaikki pikkutarinatkin koin erittäin mielenkiintoisiksi, joten olen tyytyväinen, että ne kaikki päätettiin sisällyttää kirjaan. Eniten surkuttelin Annien kertakaikkisen pieleen mennyttä elämää, mutta ahdistusta herätti myös se, miten moni joutui hänen takiaan vielä kärsimään.

Viisi tähteä ja papukaijamerkki Läckbergille!


Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja piipahdan jälleen kerran dekkarin voimin Ruotsissa.

Nyt nappaa!

Melissa Bank
1999 suom. 1999
334 s./Otava
Jane on kuin kuka tahansa nainen, joka toivoo joku päivä löytävänsä sen oikean, jonka kanssa kaikki loksahtaisi paikalleen. Miehiä tulee ja menee, mutta Jane ei ota turhia paineita, ihmissuhdesotkujahan riittää kaikilla muillakin. Sellaistahan elämä on useammille meistä, välillä ollaan parisuhteessa ja välillä katsotaan maailmaa yksin.

Mielenkiintoinen kirja tämä Melissa Bankin tekele. Jo ylläolevan esittelytekstin muodostaminen oli hankalaa. Tarinan sisältöhän periaatteessa pyörii päähenkilön ja hänen läheistensä miessuhteiden ympärillä, mutta mielestäni kirjassa oleellista on myös se, miten se käsittelee naisen elämää noin muutenkin. Luokittelukin on vaikeaa, ihan perinteiseksi chic lit'iksi en suostu tätä laskemaan, alakategorian pitäisi vähintään olla "vakavasti otettava naistenkirjallisuus". Ajatuksia herättävä ja kaikessa tavallisuudessaan koskettava tarina antoi enemmän kuin nasevat ja sydämelliset chic lit -kirjat, vaikka onhan tarinassa paljon noita genrelle ominaisiakin piirteitä. Positiivisesti tosiaan yllätyin siitä, miten aito tarina on. Bridget Jonesia ehkä kiitellään aidoksi naisen kuvaksi muotoineen, hömpöttämisineen ja mokailuineen. Viihdearvoltaan Jones on minunkin suosikkini, mutta Bankin Jane on mielestäni kuitenkin paljon aidompi, tavallinen tyyppi ihmissuhdekoukeroiden matkassa ilman alleviivattua huumoria.

Epäilen, onkohan minulta taas mennyt kirjan punainen lanka ohi, kun koin jopa ahdistuvani Janen elämästä hänen muutamien päättyneiden parisuhteidensa jälkeen. Ehkä syynä on kuitenkin tarinan aihe, kun kirja periaatteessa pyörii miessuhteiden ympärillä, niin tulee sellainen olo, että eikö päähenkilö TEE mitään. Voiko hän olla tyytyväinen, kun mitään ei tapahdu? Hullunkuristahan tässä on tietenkin se, että enhän minäkään tee juuri mitään. Elän tavallista arkea, hyviä tyyppejä pyörii ympärillä, työ on mielekästä, harrastukset pitävät virkeänä ja hauskoja menoja riittää niin paljon kuin energiaa, aikaa ja rahaa. Kirjallisuudessa taitaa törmätä usein elämää suurempiin päähenkilöihin, joten joidenkin kirjan hahmojen odottaa automaattisesti elävän suuremmin. Ajatusketju päättyi sitten siihen, että pohdiskelin kovasti, onko Jane ihmisenä sellainen, joka on tyytyväinen tavallista arkea eläessään, vai olisiko hänen pitänyt tehdä enemmän. Vastaus ei luonnollisestikaan selvinnyt. Olen ehkä hieman epäreilu lukija, kun odotan kirjan sankarittarelta enemmän kuin esimerkiksi itseltäni:D

Onneksi kohta kahden naisen lukupiirin toinen osapuoli tulee luokseni teelle, ja saamme pähkäillä yhdessä näitä asioita.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan New Yorkin, jossa päähenkilö asuu suurimman osan kirjasta. Kiitän myös Kirjavan Kammarin Karoliinaa, joka aikoinaan suositteli minulle tätä kirjaa. Kyllä kannatti lukea! Olen itse asiassa nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan muutama vuosi sitten, mutta muistikuvani elokuvasta ovat olemattomat, joten en ensin osannut yhdistää teoksia samaksi. Lukekaahan muutkin tämä kirja, vaikka en varmastikaan osannut tehdä sille kunniaa tällä tekstiyritelmällä.

Amerikan lapset

Anne Tyler
2006 suom. 2008
329 s./Otava

Kaksi perhettä ja toteutunut toive. Pitkä odotus palkitaan, kun adoptiolapset saapuvat Etelä-Koreasta Yhdysvaltoihin lentokentällä odottavien vanhempiensa luokse. Lentokentän hulinassa kohtaavat nämä perheet, periamerikkalainen pariskunta ja toinen iranilaistaustainen. Lapset yhdistävät perheet, ja pian kaikki mahdolliset juhlapäivät vietetään yhdessä. Konflekteilta ei voi kuitenkaan välttyä, kun kaksi erilaista kasvatuskulttuuria kohtaavat.

Perhe-elämä tarinan punaisena lankana ei yleensä juuri houkuttele minua, varsinkin kun tänä vuonna on tullut luettua tavallista enemmän näitä arjen kuvailuja. En siis aluksi osannut innostua Tylerin kirjasta, mutta täytyy myöntää, että kirjailija on niin taitava kertoja, että tarina vie mukanaan. Tyler on lempeä kertoja, joka antaa henkilöhahmojensa heikkouksienkin näkyä, joka johtaa siihen, että päähenkilöiden tapa käyttäytyä ja elää ehkä ärsyttää lukijaa, mutta saa toisaalta ajattelemaan perhe- ja ystävyyssuhteita. 

Suhtaudun ns. amerikkalaiseen unelmaan hieman varautuneesti. Romanttinen puoli minussa hihkuu, kun lähiöelämää viettävät ihmiset ottavat elämäntyylistään kaiken irti. Naapurit vaihtavat kuulumiset päivittäin ja yhdessä järjestetään kaiken maailman kissanristiäisiä, jotta on syy kokoontua yhteen. Toisaalta ärsyynnyn suunnattomasti ajatuksesta, että pinnan alla kytee naapurikateus, joka saa ihmiset elämään yli varojensa, kun on pakko hankkia parempi auto kuin aidan toisella puolella olevilla ihmisillä on. Ylitsepursuava ystävällisyys taas pakottaa kutsumaan juhliin nekin ihmiset, joita ei voi sietää. Huoh. Amerikkalaisuus on todellakin vahvasti esillä tarinassa niin hyvässä kuin pahassa.

Pidin Amerikan lapset -kirjasta paljon, vaikka en päähenkilöihin juuri voinut kiintyä. Kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa, mutta en vieläkään osaa sanoa, mitä luulen Donaldsonien ja Yazdanien ystävyydestä. Onko heidän välillään aitoa kaiken kestävää ystävyyttä, jossa erilaisuus sallitaan ja muutamat pakolliset yhteenotot vain vahvistavat ystävyyttä vai onko kohtalon oikusta alkanut tuttavuus vain pakollinen paha, ja pariskunnat perheineen ovat vain tottuneet toisiinsa vuosien aikana, vaikka eivät juuri pidä toisistaan... Ehkä totuus on jotain siltä väliltä?

Osallistun kirjalla So American haasteeseen ja ruksin Marylandin käydyksi. Kirja on myös 25. Naiskirjailjoiden 100 kirjaa -listalta, joten pääsen vihdoin tekemään listaan muutoksia ja korvaamaan ne kirjailijat, jotka eivät enää kiinnostakaan. Lisäksi osallistun Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.